— Niin täti. Hän nauroi suuresti alusvaatteilleni, joita toin maalta muassani… Minulle tehtiin uudet ja entiset annettiin keittäjän pojalle. Kaupungissa ne olivat sopimattomat käytettäviksi.
— Miten sinusta on tullut hieno, Vladja!… Olet muuttunut kokonaan, kokonaan toiseksi! — sanoi äiti ja jättäen hetkiseksi alusvaatteeni hän kohotti päänsä ja katsoi minuun, jolloin hänen silmissään kuvastui kaihon ja säälinsekainen ilme.
Ehkä hän suri sitä, että oli suostunut lähettämään minut suureen kaupunkiin. Mutta, raukka, hän ei tiennyt edes miljoonaista osaakaan siitä muutoksesta, minkä kaupunki minussa oli aikaansaanut.
— Äiti, tässä ovat arvolauseeni, — sanoin näyttäen hänelle paperia.
Hän katsoi sitä.
— Varsin hyvät arvostelut. Oikein, oikein hyvät, — lausui hän kauvan katsellen numeroita, jotka tuottivat hänelle nähtävästi suurta nautintoa. Pääsit viidennelle luokalle… Lisäsi hän luettuaan lisäyksen. — Viidennen luokan oppilas… Se tahtoo sanoa, ettei sinulla enään ole paljon jälellä!
— Neljä vuotta, äiti… puolet vielä.
— Niin, — vastasi äiti ja vaipui ajatuksiin. Sitten taas ryhtyi purkamaan matkalaukkuani. Hän vaikeni aivankuin keskeyttäen puheensa, tunsin oloni tukalaksi. Ehkä hänellä sydämessään oli minulle valmiina katkeria sanoja, mutta hän ei halunnut ilmaista niitä ensimäisenä päivänä.
Minäkin vaikenin. Joku ahdistava tunne painosti minua, mutta se sai heti itsekkään suunnan muuttuen harmitteluksi siitä, ettei minua täällä — kuten minusta tuntui — kohdeltu niin ystävällisesti kuin olisin ansainnut.
— Onko sinulla nälkä? Me juomme kohta teetä, silloin saat myös voileipää. Mehän syömme päivällisen aikaisin. Te siellä varmaan syötte päivällisen illalla?
— Niin, minähän tulen lukiosta kello neljän vaiheilla ja Nikodim Kondratjevitsh tulee toimestaan kello puoli kuuden ajoissa. Me syömme päivällistä kello kuusi.