— Niin, niin, niin, todellakin… Eihän se muuten käy päinsä.
Odotatko sitten?
— Kyllä, minun ei ole kova nälkä. Käyn pihalla, tahdon katsoa, millainen se on.
— Mene, mene… ei se tunne sinua, meidän pihamme, — sanoi äiti naurahtaen. — Tulehan tänne, Vladja, — lisäsi hän.
En käsittänyt mitä varten, mutta menin lähemmäksi.
— Kumarru.
Tein senkin. Äiti suuteli minua otsalle.
— No, mene nyt kävelemään!
Menin ulos.
2.
Pihalla koirat murahtelivat minulle. Näytti kuin eivät ne olisi pitäneet minun lukiolaispuvustani. Mutta minä puhuttelin niitä varsin rohkeasti, jolloin ne heti paikalla tunsivat minussa isännän. Niiden joukossa oli vanhoja, joiden nimet olivat minulle tutut. Kutsuin niitä nimeltään, mikä nähtävästi sai heidät leppymään minuun.