Täällä ei mikään ollut muuttunut. Pysähdyin pihan keskelle, nopeaan muistellen sen asemakaavaa. Silmänräpäyksessä kuvastui aivoissani kaikki: — missä oli hevostalli, navetta, heinälato, ruumenaitta, puutarha, kasvitarha. Mutta minä en mennyt mihinkään näistä paikoista.
Minulle selvisi heti se, mistä huoneessa ollessani en ollut täysin tietoinen: että olin lähtenyt ulos juuri lintutarhan vuoksi. Minusta tuntui ehdottoman välttämättömältä mennä sinne, missä Marinka oli.
Ensiksikin oli minulle uutta hänen askartelunsa lintujen kanssa, mutta se ei tietysti ollut päävaikuttimena. Sydämeni syvyydessä tunsin itseni syylliseksi hänen edessään.
Ja nyt juuri seisoessani keskellä pihaa ikäänkuin tien risteyksessä, muistui äkkiä mieleeni lähtöni kotoa neljä vuotta sitten. Pikkuinen kalpeakasvoinen olento… rakas paljasjalka… hän seisoi portailla katsoen minuun surun täyttämme silmineen. Minä silloin itkin. Jumalani, miten silloin rakastin tuota tyttöä! Ja enkö nyt enään rakastaisikaan häntä?
Nuo eivät olleet ajatuksia — selviä, määriteltyjä. Se oli levottomuutta, hämärää syyllisyyden tunnetta ja halua hyvittää jotain.
Kanatarha oli erikoinen piha pikkuisine koppeineen. Niissä linnut hautoivat aikaisia poikiaan vuoroin pihalla hyppien. Menin sinne ja portille saavuttuani pysähdyin sen ulkopuolelle. Pihalla käyskelivät arvokkaina kalkkunat, altaan luona vedessä häärivät ankat, ja kanat olivat jo asettuneet yöteloilleen katoksen alle. Hämärä kävi yhä läpinäkymättömämmäksi, mutta lännessä hohti vielä mailleen hiipivän auringon punertava kajastus. Tuvan ovi aukeni, ja Marinka astui ulos sieltä. Hän meni altaan luo, katsahti siihen, huomaten siinä olevan vettä kylliksi. Sitten hän kääntyi portille päin. Tarkastin häntä ja tulin vielä kerta vakuutetuksi siitä, että hän lyhyessä mekossaan oli hassunkurinen ja että hänelle aikoja sitten olisi ollut ommeltava uusi. Nyt oli hänellä vielä pumpulinen esiliina. Minua hän ei huomannut ja vasta aivan portille tultuaan pysähtyi hän äkkiä.
— Sinäkö se olet? Minä en nähnyt… — virkkoi hän, ja hänen äänensä teki minuun niin hämmästyttävän omituisen vaikutuksen.
Silloin kotona tervehtiessäni häntä, ei hän lausunut sanaakaan. Hänen äänensä oli vahvistunut vaikka oli vieläkin heikko ja ikäänkuin tukea vailla. Se oli alentunut muistuttaen jo vähemmän äsken syntyneen sorsanpojan valittavaa piipitystä, mutta silti oli se sama ääni. Siinä ilmeni koko Marinka, ja se sai sielussani todellisen romahduksen aikaan.
Äkkiä olisin halunnut hypätä portin yli, rientää hänen luokseen, tarttua käteensä, suudella häntä kuin entistä ystävää, läheisintä olentoa, kuin omaa rakasta, ihanaa lapsuuttani. Niin, niin, nyt minä ymmärsin: Marinka — hänessä oli lapsuuteni…
Mutta minä en tehnyt mitään, jäin seisomaan liikahtamatta. Nikodim Kondratjevitshin neuvot ja esimerkki hillitsivät minut. Äänessäni ainoastaan tuntui mielenkuohuntaa.