— Mitä siellä tuvassa on? — kysyin ikäänkuin todellisesti olisin ollut huvitettu siitä, mitä tuvassa oli.
— Siellä on pikkuisia kananpoikasia, — vastasi Marinka. — Ne ovat vasta kahden päivän vanhoja. Mutta on sellaisiakin, jotka vasta tänään ovat ilmestyneet. Tahdotko nähdä?
— Näytä.
— Nyt siellä on hiukan pimeä. Tahdotko, niin tuon tänne.
— Hyvä, tuo vaan.
Hän kääntyi, juoksi nopeasti tuvalle ja meni sinne sisään. Minä sillä aikaa aukaisin portin ja menin kanatarhaan. Hetken päästä tuli Marinka ulos. Nyt oli hänen esiliinansa nostettu, ja hän piteli sen liepeitä molemmin käsin. Esiliinassa liikahteli jotain ja kuului sieltä hento piipitys.
— Siinä ne ovat, — sanoi Marinka, — miten somia! Ota, pitele käsissäsi… Se on niin miellyttävää, ne ovat niin pehmoisia, pehmoisia… kuin untuva.
Otin pari pikkuruikkuista kananpoikaa tuntien todellakin jotain harvinaisen miellyttävää. Alennuin siihen määrin, että asetin ne lähelle poskeani, jopa suutelinkin yhtä nokalle.
Marinkan kasvot olivat eloisat, hänen silmänsä hymyilivät. Hänen kauniit, tasaiset hampaansa näkyivät. Hän ei ollut kaunis, mutta kasvoissaan oli äärettömän paljon puoleensa vetävää.
— Ne ovat herttaisia, — lausui hän.