— Vie pois ne… minä odotan sinua.
Hän juoksi uudelleen, mutta ei niin nopeaan, suojellen nähtävästi kantamustaan. Hänen ohkaiset säärensä vilahtelivat hassunkurisesti kadoten sitten tuvan oven taakse. Hän palasi ravistellen esiliinaansa.
— Mennään puutarhaan, — ehdotin.
— Siellä ei ole vielä mitään. Vasta ensimäiset lehdet.
— En minä tarvitsekaan mitään, — sanoin. — Käymme muuten vaan.
— Mennään sitten.
Lähdimme astumaan puutarhalle. Kuljimme vaieten. Yllämme syttyivät tähdet vähitellen yksi toisensa jälkeen. Niin äärettömän yksinkertainen oli tämä maalaisyön vaikutelma, mutta siitä huolimatta herätti se sielussani niin moninaisia tunnelmia, etten nytkään vielä kykene niitä määrittelemään. Arvelen niiden olleen jonkinlaisia aavistuksia. Aivan kuin vierelläni ei olisi astunut Marinka mahdottomassa, hassunkurisessa mekossaan, vaan kohtalo.
Niin suuresti eroittivat meidät nuo neljä vuotta kaikkine niiden kuluessa elettyine tapahtumineen, niin vähän ne sieluuni nähtävästi olivat jättäneet jälkiä entisestä. Me emme tienneet, mitä puhua toisillemme. Ajatusten suunta ja sisältö oli kummallakin aivan erilainen. Saapuessamme puutarhaankin ja tuntiessamme kumpikin, että oli välttämätöntä puhua jotain, koska vaikeneminen oli typerää, me puhuimme vanhasta päärynäpuusta, joka oli rehevästi kasvanut näinä neljänä vuotena ja orjantappurapensaasta, johon kokeeksi oli istutettu ruusu.
Mutta tuo oli meille yhdentekevää. Me tunsimme jotain vastustamatonta yhteenkuuluvaisuutta, jota eivät olleet hävittäneet vuodet eikä elämä — tuhoavin ilmiö maailmassa, ja tuossa tunteessa oli jotain outoa, melkein traagillista.
Pian meitä kutsuttiin juomaan teetä. Minulla oli jättiläismäinen ruokahalu. Itse asiassa en ollut syönyt sittenkun aamulla, ja tunsin nälkää jo kauvan, mutta vaikutelmat olivat haihduttaneet sen.