Isä, joka kaikesta päättäen oli jo unhoittanut tyytymättömyytensä minuun, oli aivan haltioissaan syömisestäni. Tavallisesti oli Darja Stepanovna aina läsnä pöydässä. Hän kaatoi teetä ja huolehti, että kaikki oli kunnossa. Minua kestitsivät kaikki kilvan. Jokainen toivoi, että olisin kylläinen ja tyytyväinen.
Marinka oli saapuvilla, hänkin osoitti osaltaan huolenpitoaan, — siirteli eteeni leikkeleitä, voita, kermaa, mutta teki kaiken tuon vaieten. Se herätti huomiota.
— Miksi Marinka on niin vakava tänään, — sanoi isä.
— Marinkahan on aina vakava, — huomautti äiti, haluten nähtävästi sivuuttaa kysymyksen, joka saattoi tytön hämilleen.
— Kyllä, mutta osaa hän kyllä… joskus puhua.
— Tänään on hänet vallannut vaiteliaisuus, — virkkoi Darja
Stepanovna.
— Mutta minä arvelen hänen olevan pettyneen, — sanoi isä. — Hän kuvitteli Vladjaa pieneksi nälkähiireksi ja hän tulikin — miltei valmiina nuorena miehenä.
Kaikki nuo hyväntahtoiset huomautukset eivät saaneet Marinkaa lausumaan sanaakaan. Kasvonsa olivat edelleen vakavat, huulet yhteenpuristetut, vain silmäluomet liikkuivat tiheämmin.
Oli kello kymmenen illalla, kun minä nielaistuani suuren joukon maalaisherkkuja ja juotuani niiden päälle teen, tunsin ilmeistä väsymystä, ikäänkuin olisi tuo illallinen ollut minulle ylivoimainen. Nähtävästi oli raukeuteni, matkan vaikutusta. Kasvoni kävivät veltoiksi, liikkeeni hitaiksi, ja kaikille selvisi, että minun täytyy päästä nukkumaan. Minun puoleltani se ei kohdannut mitään vastustusta. Minulle oli jo määrätty huone ja valmistettu vuode.
— No, Jumala kanssasi, sanoi isä.