Sanoin hänelle siinä hyvää yötä. Sen jälkeen menin Darja Stepanovnan luo ja puristin hänen kättänsä.
Nyt tuli vuoro hyvästellä Marinkaa. Menin hänenkin luokseen Ja hämmästyksekseni — ojensin hänellekin käteni. Hän hämmästyi vielä enemmän. Kaiketi olisi meidän hänen mielestään pitänyt suudella toisiamme. Minäkin sen huomasin, mutta siitä huolimatta oli jotain, mikä minua siitä esti ja häiritsi. Minusta tuntui äkkiä, että me hänen kanssaan olemme siihen liian isot, ja että se toisten läsnäollessa ei oikein käy päinsä.
Marinka ei nähtävästi ajatellut samaan tapaan. Hän ojensi minulle kätensä ja sitä tehdessä ilmaisivat silmänsä täydellistä hämmästystä. Äiti nousi saattaakseen minua.
Minulle järjestetty huone ei ollut sama pikkuinen lasten kamari, jossa ennen olin nukkunut. Tämä oli iso huone kaksine puutarhaan viettäville ikkunoineen. Luukut olivat suljetut, mutta tiesin, että aurinko huomenaamuna pilkistäisi noista ikkunoista sisään. Kaikki oli hauskaa, siistiä, kodikasta. Tunsin autuaallista tyydytystä nähtyäni pehmoisen vuoteeni, jossa oli häikäisevän valkeat liinavaatteet.
— Herra suojelkoon sinua, — sanoi äitini ja siunaten minua ristinmerkillä suuteli otsalleni. — Tarvitsetko jotain?
— Äiti, — virkoin, — ja tunnustan tuon ajatuksen juolahtaneen päähäni vasta hänen kysymyksensä jälkeen, — minkä tähden Marinkalla on niin hullunkurinen mekko?
Äiti hymyili. — Ah, sinä huomaat sen. Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme huomaakaan sitä… Mutta hänellä on toinen, jota hän pitää vain pyhäpäivinä.
— Pitäköön hän… sitä… Ommelkaa hänelle pyhiksi uusi… Muuten on hänen yllään, herra tiesi, mikä.
— Miten vaativaiseksi olet tullut, Vladja! Marinkalla on yksinkertainen sydän, hänestä on yhdentekevä. Mutta hyvä, hyvä, sanon hänelle. Hyvää yötä!
Äiti poistui. Riisuuduin ja peseydyin. Minulla oli vielä tapana rukoilla. Tätä kotoista tapaa ylläpiti Nikodim Kondratjevitsh uutterasti, mutta minä toimitin sen koneellisesti, tunteettomasti…