Matkan jälkeen valtasi minut ihmeellinen tunne, johtuen vuoteeni puhtaudesta sekä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta. En kuitenkaan nukkunut heti. Illan vaikutelmat kulkivat aivoissani epäselvinä katkelmina myrskyn jälkeisten pilvenhattaroiden lailla. Mutta en tiedä, miksi tuosta kaaoksesta selvästi eroittautui sanat, jotka äitini oli lausunut:
"Marinkalla on yksinkertainen sydän." Ajattelin Marinkan sydäntä ja vaipuessani uneen, uneksin siitä. Se oli ihmeellinen sydän — saman muotoinen kuin sitä tavallisesti kuvataan. Näin sen aivan kuin avaruudessa, — niin läpikuultavana, lämpöisenä ja kirkkaana. En muista, oliko sillä kasvoja, mutta tiedän, että ne hymyilivät minulle. Se oli miellyttävä uni.
3.
Tunsin vaistomaisesti, että aurinko oli noussut. Silmäni olivat ummessa ja aamu-uni painoi luomeni kiinteästi yhteen; mutta ikkunaluukkujen raosta tunkeutui veitikkamaisesti auringon säde estäen uinailun muuttumasta uneksi.
Puolinaisen tietoisesti kävi sisässäni taistelu. Kello oli luullakseni jo noin kuuden vaiheilla aamulla. Olin aikoja sitten vieroittunut noin varhaisesta ylös nousemisesta. Ruumiini oli kaupunkitottumuksen vallassa; mutta maalaisympäristö ja minua ympäröivä entisyyteni kutsuivat minua nousemaan, menemään pelloille, puistoon, nauttimaan päivän parhaimmasta ajasta.
Uinailun läpi kuulin epäselvästi talossa ja pihalla alkaneen elämän ääniä. Ovet narisivat ja paukkuivat, vaikka niitä kaikesta päättäen koetettiin varoen sulkea, kuului sisääntulevien ja ulosmenevien askeleita. Eroitin selvästi isäni äänen — pidätetyn, melkoisesti hiljennetyn, luultavasti siksi, ettei herättäisi minua, ainoaa talossa nukkuvaa kaupunkilaista.
Mutta elämää pihalla ei millään keinoin saattanut hillitä. Sieltä kuului koiran haukuntaa, lintujen kirkunaa, sikojen röhkimistä, karrien räminää, hevosten jalkojen töminää. Kaikki sulautui jonkinlaiseen, unenhorroksissa olevan tietoisuuteni värittämään salaperäiseen pauhinaan, minkä pohjalla aivoissani syntyi nopeaan muuntelevia eriskummaisia kuvia.
Mutta nyt kuului kokonaan selittämätön, nopea koputus ikäänkuin miljoonat pikkuvasarat olisivat kauhealla kiireellä iskeneet nauloja seinään. Tuo koputus kuului yhtämittaisena, milloin laantuen milloin paisuen ja oli siinä niin omituinen, soinnuton sävel.
Tuota säveltä en jaksanut kuunnella, jonka vuoksi avasin silmäni. Hetkisen silmäilin tiedottomin katsein puoleksi valaistuun kattoon. Koputus yhä jatkui. Ja äkkiä selvisi minulle, että sen aiheuttajina olivat talomme katolle pesiytyneet haikarat. Erinomaisella taidolla ja innolla, milloin kurkoittaen koko pituudelleen eteenpäin pitkää kaulaansa, milloin koukistaen sitä ja heittäen päänsä selkään, he koputtelivat pitkillä nokillaan viehättyen tehtävästään kuin satakieli laulustaan.
Käsitin, että kaikki olivat jo aikaa sitten nousseet, mutta en vielä tietänyt, kuinka pitkään olin nukkunut siitä yli. Mutta samassa alkoi vierashuoneessa surista vanha, koko seinän korkuinen kaappikello. Käheällä vaikka syvällä ja riitaisella bassollaan se varmasti löi seitsemän kertaa. Oli siis osapuilleen sama aika kuin se, jona kaupungissakin olin noussut. Nousin ja pukeuduin.