Puolen tunnin kuluttua olin jo puutarhassa, johon teepöytä oli järjestetty. Mutta täällä en tavannut ketään vaikka pöydästä päättäen tee oli jo juotu. Teekeittiö vielä sihisi valittaen kuin kuoleva.
Minut huomasi sisäkkö Oljona, joka jostain syystä vielä tähän saakka ei ollut mennyt naimisiin ja oli koko lailla lihonut. Heti paikalla syntyi hälinä. Oljona riensi kellariin, jossa äiti oli maitoaskareissa. Samoin annettiin tieto Darja Stepanovnallekin ja noin kolmen minuutin kuluttua olin jo seurassa; minulle tarjottiin teetä, voita, kermaa, leikkeleitä, naureskeltiin ystävällisesti myöhäiselle heräämiselleni koettaen kukin kaikin tavoin osoittaa rakkautta ja iloa siitä, että olin heidän keskuudessaan.
Ensimäisen päivän vaikutelmat painuivat hyvin muistiini. Ne toistuivat sen jälkeen joka päivä eikä kuitenkaan kesä niiden tähden tullut minulle muistorikkaaksi, Jo sinä ensimäisenä aamuna teetä juodessani ja nauraessani äitini sekä Darja Stepanovnan rakastettaville pilapuheille tunsin, että he molemmat samoinkuin kaikki muukin kiinnittivät mieltäni sangen vähän, halusin kaiken aikaa kysyä, missä Marinka oli. Se olisi ollut luonnollista mutta vain siinä tapauksessa, että ajateltuani sitä, heti olisin sitä kysäissyt. Mutta minusta tuntui kuin olisi noin suuri huomio Marinkaan näyttänyt liialliselta, epäilyttävältä. He eivät tietysti olisi sitä koskaan ajatelleet, mutta minussa itsessäni oli jotain, mikä väritti tuon mielenkiinnon erikoiseksi.
Marinkan olinpaikasta sain tietää vaikka kiertoteitse. He muistivat, miten mielelläni lammessa olin kylpenyt. Huomautin kaikkina näinä vuosina kylpeneeni meressä ja että meren jälkeen lampi tulisi tuntumaan minusta lätäköltä.
— Siinäpä se! Mutta Marinka ei ole nähnyt merta, niin on lampi hänen mielestään kokonainen valtameri, — sanoi Darja Stepanovna.
— Taitaapa hän parhaillaankin olla lammella! — lisäsi äitini.
Painoin tuon tiedon muistiini. Sen jälkeen join nopeaan teeni ja ilmoitin meneväni kartanon puistoon, jättäen jäähyväiset naisille.
He eivät tietysti huomanneet kiirehtimistäni, — mutta minä kiirehdin. Portista ulos päästyäni suuntasin kulkuni todellakin puistoon päin, mutta tultuani pajan luo, käännyin lammelle. Laskeuduin sinne läheltä sitä paikkaa, jossa pajut kasvoivat. Olin täydellisesti vakuutettu siitä, että Marinka kylpee samassa paikassa, missä hänen kanssaan vietimme varhaisen lapsuutemme, mutta minä en mennyt sinne. Löydettyäni ison kiven, istahdin sille.
Ajattelin, että odotan tässä siksi, kunnes Marinka on kylpenyt. Hän tulee tänne, toista tietä ei ole, ja sitten me yhdessä menemme puistoon.
Mutta jos sanoisin, että kivellä istuessani olisin rauhallisesti katsellut leveää lampea ja sitä reunustavia vihreitä kaislikon ja pajupensaiden peittämiä rantoja, että toisinaan veden pintaan saakka laskeutuvien ja ikäänkuin sitä hipaisevien kalalokkien lento olisi herättänyt mielenkiintoani, — tai että seurasin pikkuista venhettä, jossa kalastaja souti lammen tuolle puolelle, ison kaislikon luo, ahventen tavallisille olinpaikoille, — silloin valehtelisin.