Kaikki nuo vaikutelmat koskettivat vain heikosti sieluani. Sen sijaan se ihmeteltävän elävästi otti vastaan hiljaisen veden loiskinnan, mikä kuului toiselta puolelta, jossa rannalla kasvoi vanha raita. Jokainen loiskahdus herätti minussa jonkinlaista käsittämätöntä, omituista mielenkiintoa.
Mutta en ollut tullut tänne sitä varten, sen muistin varmasti. Kun olin teeni juonut ja noussut lähteäkseni, tiesin, etten mene puistoon, mutta hyväntahtoisesti ajattelin tahtovani kohdata Marinkaa mennäksemme yhdessä kävelylle. Tuo uusi mielenkiinto ilmeni vasta täällä, kivellä istuessani. Tiesin varmasti sen olleen minulle uuden tunteen, ikäänkuin sielussani juuri sillä hetkellä olisi herännyt uusia voimia.
Oh, tiedän niiden olleen hyvin muokattuja, huolellisesti, huomaamattomasti, pisaroittain kasvatettuja. Paljoa myöhemmin selvitin tuon itselleni, mutta silloin kuuntelin vain hämärästi tunnettani.
En nähnyt Marinkaa. Se paikka rannasta, jossa "meidän raitamme" oli, syventyi lahdelmaksi, kaikki oli puiden peitossa. Mutta sitä selvemmäksi loihti mielikuvitukseni hänet. Ja niin näin hänen ruumiinsa — sama hentoinen lapsen ruumis, — laiha, läpikuultava, "ruumiiton henki"…
Niin, sama, mutta ei enään ruumiiton henki. Nyt syöpyy katseeni siihen koettaen nähdä sen pienimpiä seikkoja myöten. — Nyt se kasvaa, samoin kuin Marinkakin näinä vuosina, pyöristyy, ja siinä voi jo, vaikka heikosti vielä, huomata muodot.
Ja nuo muodot, joita ennen en ollut huomannut aikuisillakaan naisilla, kiinnittivät mieleni, vetivät puoleensa, kahlehtivat huomioni itseensä. Miksi? Minkätähden?
Ehkä oli luonto istuttanut elimistööni sairaita, turmeltuneita hermoja, joten minulle olivat ominaisia ennenaikaiset halut? Ei, terveet vanhempani olivat antaneet minulle ihmeellisen terveen, voimakkaan elimistön, kehityin säännöllisesti. Ei, minussa ei ollut vielä minkäänlaisia haluja. Vereni virtasi rauhallisesti, sydän sykki tasaisesti, kaiken tuon tunsin aivoissani.
Mutta siellä pysyivät vahvasti, järkkymättömästi naulat, joiden avulla sieluni pääkasvattaja, johtaja, kerran ikuisiksi ajoiksi oli iskenyt siihen uusia käsitteitä. Yhdessä silmänräpäyksessä kulki ohitseni kaikki, minkä nuo naulat sielussani olivat aiheuttaneet. Muistin, miten minulle asteettain avautui uusi maailma. Setäni Nikodim Kondratjevitsh palasi usein tuohon lukiossa tapahtuneeseen huomattavaan häväistysjuttuun. Vielä neljä kuukautta sen jälkeen kun sattumalta olimme kahden kesken, hän katseli minua ja pyöritti päätään.
— Niin, Voldemar, en voi unhoittaa, miten sinä lukiossa kunnostauduit. Oletko nyt tarkoin selvillä siitä, että sinun ijälläsi noista asioista ei saa puhua?
— En puhu enään niistä! — vastasin. Olin silloin vielä kaino enkä osoittanut mitään oireita kehittyäkseni niin rohkeaksi, itseluottavaiseksi pojaksi, jollainen nyt olin.