— Niin… älä enään kenellekään puhu. Saattavat ajatella, että sinä todellakin tunnet noita asioita, joita lasten ei sovi tietää. Ethän sinä itse asiassa mitään tiedäkään, vaan poikamaisuudessasi nähtävästi lörpöttelit joutavuuksia, joita sattumalta jossakin olit kuullut, tai joita olivat sinulle opettaneet toverit, jotka vuorostaan papukaijan tavoin toistavat käsittämättömiä sanoja… Ihmiset saattavat ajatella, että sinä olet oppinut sellaista setäsi talossa…
Ja hän puhui paljon, pitkiä mietelmiä, pyörien yhä samalla paikalla. Hänen aatepiirinsä ei ollut laaja, ja kun hänen oli puhuttava paljon, tuli hän toistaneeksi samoja ajatuksia.
Hän oli tietysti oikeassa: minä puhuin sanoja, joita en vielä käsittänyt, mutta hän ei tietänyt yksinkertaisinta asiaa, lapsen järjen alkeellisinta ominaisuutta: että, kun hänen huomionsa on kiintynyt johonkin uuteen, jota hän ei käsitä, niin hän kaikin voiminsa pyrkii pääsemään sen perille. Ja minun huomioni oli kiintynyt kokonaisuudessaan tuohon minulle uuteen puoleen elämässä. Kun näet tietämättömyyttäni ei yhdellä iskulla voitu minusta saada poistetuksi, niin se ilmeni vielä uuden kerran aikaansaaden toisen jutun, joka rajoittui vain sedän asunnon piiriin.
Oli ihmeellistä, että eläessäni maalla isäni talossa yhdeksän vuotta en ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti nukkuivat, oli vain yksi sänky. Huomasin sen seikan silloin, kun minä ensi kerran aloin tietoisesti suhtautua esineisiin, mutta otaksuttavasti pidin sitä järjestykseen kuuluvana, eikä päässäni koskaan sen johdosta herännyt mitään kysymyksiä. Sänky oli iso, leveä, nähtävästi kahdelle aijottu. Eikä kenellekään ollut salaisuutena, että isällä ja äidillä oli yhteinen makuuhuone ja yksi sänky. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt salata sitä.
Kaupunkiin tultuani ja asetuttuani asumaan setäni asuntoon, huomasin aivan saman ilmiön heidänkin luonaan. Asunnon kahdeksasta huoneesta oli makuuhuoneeksi varattu vain yksi huone, ja siellä, eräänlaisen omituisen musliinikankaisen verhon takana oli komea, iso sänky peitettynä kauniilla pitsipeitolla. Katselin kauvan tuota sänkyä, se miellytti minua suuresti, mutta se seikka, että se oli yhteinen kahdelle hengelle, vastasi täydellisesti kotikuvitelmiani.
Mutta heti lukiojutun jälkeen aloin silmäillä tuota sänkyä hiukan erilaisin katsein. Muistin äkkiä sen, mitä siihen saakka en ollut huomannut, — että kotona, maalla, makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti yönsä nukkuvat, myös oli yksi iso sänky.
Joka kerta kun satuin kulkemaan tädin ja sedän makuuhuoneen ohi, pysähdyin vastustamattomasti kurkistamaan sinne, päässäni kohosi lukuisia ajatuksia, jotka saattoivat mieleni rauhattomaksi. He nukkuvat yhdessä sängyssä, se on juuri samaa, josta minulle luokalla puhuttiin ja jonka johdosta minä sain ankaroita nuhteita ja rangaistusta. Hehän todellisuudessa nukkuvat yhdessä sängyssä, isäni ja äitini myös. Miksi johtaja selitti sen olevan "hävyttömyyttä, saastaa, ala-arvoista?" Jos se todellakin on sitä, niin minkätähden makuuhuone sekä siellä että täällä oli aina auki eikä tuota sänkyä keneltäkään salattu, eikä kukaan huomannut siinä mitään huonoa?
Kehittymätön järkeni harhaili näissä kysymyksissä, ne olivat minulle ratkaisemattomia. Sen lisäksi ilmeni vielä uusi kysymys: minun isälläni ja äidilläni on poika — minä. Miksikä ei sedällä ja tädillä, jotka myös nukkuvat samassa sängyssä, ole poikaa eikä tytärtä? Ennemmin tai myöhemmin minun täytyi saada vastaus näihin kysymyksiin. Lapsen päähän mennyt ajatus saattaa näyttää tukahdetulta, mutta se ei kuole koskaan. Puhuin siitä tovereilleni lukiossa, mutta huolimatta kaikista tiedoistaan, eivät he kyenneet minulle sitä selittämään.
Masentuneena lukiojutusta sekä sen johdosta setäni kanssa tapahtuneesta ankarasta selvittelystä en pitkään aikaan uskaltanut laskea valloille tutkivaa tietämättömyyttäni, mutta vihdoin rohkenin sen tehdä. Tätini oli erään kerran erikoisen ystävällinen minulle. Hän kutsui minut luokseen makuuhuoneeseen, missä hän istui nojatuolissa ommellen jotain koruompelua. Nähtävästi oli hänellä ikävä ja hän kyseli minulta maalaisoloista, isästä ja sikäläisestä elämästä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin katsellen kuitenkin samaan aikaan syrjäsilmäyksin sänkyä. Tuli hetken kestävä vaitiolo. Käytin sitä hyväkseni.
— Täti, sanoin. — Miten iso sänky teillä on!…