Täti ei huomannut tuossa lauseessa mitään erikoisempaa piilevän. —
Niin, sanoi hän, — miksi niin? Ajatteletko, että on epämukavaa?
— Ei, muuten vaan… yhdelle se on ehkä epämukava mutta kahdelle se on sopiva…
Tädin kasvoille levisi neuvottomuuden varjo, vaikka tahdillisuuden vuoksi ja välttyäkseen johtamasta minua vaarallisiin ajatuksiin, hän ei vastannut mitään. Mutta minä olin tutkimukseni alkanut ja tahdoin saattaa sen loppuun saakka. Minä kysyin.
— Kummalla puolella te nukutte, täti?
— Mitä? virkkoi täti ja hänen silmissään, jotka huomattavasti suurenivat, välähti ikäänkuin säikähtynyt ilme.
— Setä nukkuu varmaan oikealla puolella, lausuin ajatukseni: — miehet ovat aina oikealla… käsikoukkuakin kulkevat siten… ja vihilläkin olen sen nähnyt. Tämän lauseen jälkeen muuttuivat tädin kasvot myrskyävän vihaisiksi, mutta vain hetkeksi. Hän osasi hallita kasvonilmeitään ja hän käsitti, että jutun tekeminen tuollaisista tyhmyyksistä ei ollut kasvatuksellisesti oikein.
— Kuinka omituinen poika sinä oletkaan, Voldemar… Puhut aivan tarpeettomista asioista… Nostapa koukkuni… tuolla se on jalkojeni luona.
Nostin koukun ja ojensin sen hänelle. Hän alkoi heti nopeaan puhua siitä, että tänään saamme ensimäisen uuden keittäjän valmistaman päivällisen ja ettei hän oikein luota keittäjään. Minä kuitenkin kuuntelin häntä huonosti. Minulla oli varastossa vielä tärkein kysymys, jonka vuoksi olin alottanut koko tämän uskalletun keskustelun. Mistään välittämättä käytin taaskin ensimäistä vaitioloa hyväkseni.
— Täti, minkä tähden teillä ei ole lapsia?
— Jumala ei ole antanut, koska niitä ei ole, vastasi täti, tällä kerralla jo hiukan pelokkaana.