— Mutta isällä ja äidillä on — miinä… Ja hekin nukkuvat yhdessä sängyssä, mutta teillä…
Täti hypähti paikaltaan. — Voldemar, jos sinä vielä kerran rohkenet… Ah, miten turmeltunut sinä olet… minä en uskonut, että olisit siihen määrin!
Tällöin kuului eteisestä soitto, nähtävästi Nikodim Kondratjevitsh siellä soitti, sillä oli juuri hänen kotiintulonsa aika.
— Setä tulee, sanoi täti, — heti käymme päivälliselle! Nämä sanat lausuttuaan hän poistui kiireisesti eteiseen setää vastaanottamaan.
Mutta lupaus, että heti söisimme päivällisen, ei tullut täytetyksi. Sedän kanssa hän meni työhuoneeseen viipyen siellä noin kymmenisen minuuttia. Minä jäin sillä välin makuuhuoneeseen seuranani tuo iso sänky, jonka tähden olin joutunut tätini kanssa epäsopuun. Sitten täti tuli työhuoneesta ulos ja minut kutsuttiin sinne. Taaskin huolellinen ovien sulkeminen, taaskin hiljennetty ääni ja ankara holhoava äänensävy.
— Voldemar, sinä, näemmä, et ole yhtään parantunut. Mistä sinä puhuit tädille?
— Mutta setä, minä… minä halusin tietää…
— Ystäväni, sellaisia asioita sinun ei sovi tietää, ne eivät ole lapsia varten. Kun tulet aikuiseksi, silloin tulet ymmärtämään. Saattaahan olla sellaisia asioita! Oppineet esimerkiksi tietävät tarkalleen, kuinka monta virstaa on maasta aurinkoon. Mutta sinä et voi sitä ymmärtää vaikka suuresti sitä haluaisit. No, sen vuoksi täytyy se siirtää siihen saakka kun kasvat, opit matematiikkaa ja saavutat mahdollisuuden käsittää sitä. Aivan samoin on tämänkin asian laita. Tahdon, että lupaat minulle ettet enään koskaan kenellekään puhu näistä asioista… Lupaatko?
— Lupaan, setä.
— Luotan sinuun.