Olin tunnollinen, pidin lupaukseni. En puhunut milloinkaan enkä kenellekään paitsi tovereilleni, näistä asioista, jotka eivät kuitenkaan lakanneet mieltäni kiinnittämästä, vaan päinvastoin valtasivat sen yhä voimakkaammin. Niiden kanssa jäin aivan yksikseni ja olin pakoitettu ratkaisemaan ne oman ymmärrykseni avulla ja omin keinoin.
Muistan yön, useammankin, — kun pitkään yli puolenyön lojuin vuoteellani silmät auki kykenemättä hallitsemaan ajatuksiani, ja kun talossa kaikki nukkuivat, nousin hiljaa vuoteeltani, avasin suurella varovaisuudella oven ja varpaillani, avojaloin hiivin käytävää myöten. Menin vierashuoneesta tädin ja sedän makuuhuoneeseen johtavalle ovelle ja pysähtyen siihen pidätin hengitystäni. Kumarruin ja katsoin tarkkaan avaimen reijästä. Tiesin, ettei siinä ollut avainta. Huoneessa paloi yölamppu, minä näin sängyn kokonaisuudessaan ja siinä nukkuvat tädin ja sedän.
Väliin jouduin hämmästyksen; vältin pelon valtaan, tahdoin rientää pois, mutta samapa tuo oli tulin siitä tietorikkaammaksi…
Näin sai perehtyneisyyteni alkunsa. Tämän jälkeen siirryin tirkistelemään naisten uimahuoneiden ovien raoista… Ja johtajan päähäni iskemät naulat eivät kaikesta tuosta höltyneet vaan painuivat aivoihini yhä syvemmälle.
Niinpä nyt kotirannallakaan en tyytynyt pelkkiin mielikuvitelmiin. Olihan niin helppo: hiljaan hiipiä puiden lomitse, pysähtyä jonkun matkan päähän ja katsoa…
Enkä pysähtynyt. Nousin kiveltä; varovasti hiekalle astuessani menin vasemmalle ja siinä, missä alkoi pajupensaiden rivi, käännyin rannasta kauvas puistoon, kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattamalla ponnistelin, etteivät kuivat oksat jalkojeni alla risahtelisi, yksinpä varoen hätyyttämästä ylläni pesissään istuvia naakkoja ja variksia, pääsin lähemmäksi sitä paikkaa, missä raita kasvoi, Ja nyt vihdoinkin puurivien välillä olevasta aukeamasta näin itse raidan. Sen pitkät oksat, jotka olivat äsken puhjenneiden ja vielä aivan hopeanhohtavien lehtien peitossa, riippuivat kuten ennenkin kaihoisasti maahan saakka. Näin rannan, keltahiekan peitossa olevan pienehkön kentän — oh, miten tuttu se minulle oli! Kentällä olivat Marinkan vaatteet mutta Marinkaa itseään ei ollut.
Katsahdin etemmäksi veden pintaan, jolloin näin pienen tumman esineen, joka ikäänkuin ui pinnalla. Käsitin heti, että se oli Marinkan pää, hänen ruumiinsa oli kokonajan vedessä. Väliin hän nosti kätensä, huiskautti niillä vettä, jolloin syntyi äsken kuulemani loiske. Hän viipyi vedessä jokseenkin kauvan siirtyen paikasta toiseen. Minusta se tuntui loppumattomalta, minua kiusasi maltittomuus.
Nyt hän ui rantaan. Matalalla kohdalla hän nousi seisoalleen kulkien käsiään heilutellen vapaasti ja täysin vakuutettuna siitä, ettei häntä kukaan näe. Tultuaan hiekalle hän hetkisen seisoi, antaen nähtävästi auringon kuivata itseään. Hänellä oli vielä vanha lapsentapansa olla ilman lakanaa.
Katselin häntä hämmästyen omia vaikutelmiani. Oli, Marinkan ruumis ei ollut ainoa naisen ruumis, jonka olin nähnyt. Joka kesä uidessani toverieni, kesä-ystävieni kanssa meressä, me etsimme rakoja lauta-aitauksissa ja kurkistelimme naisten uimahuoneisiin. Näin kymmenittäin ehkä sadottainkin erilaisia ruumiinrakenteita ja minulle oli jo muodostunut varma mielipide siitä, minkälaiset muodot olivat kauniita. Tästä aiheesta meidän poikaseurassamme väiteltiin joskus.
Mutta tällä hetkellä en verrannut Marinkaa kehenkään, paitsi omaan kuvitelmaani. Sen jälkeen kun eilen näin hänet niin hassunkurisena lyhyehkössä, muodottomassa mekossaan, näytti hänen ruumiinsa minusta suhteettomalta. Mutta ensimäisestä katseesta tottunut silmäni kumosi tuon kuvitelman.