— Siihen saattaa tottua. Se onkin sitten säädyllistä.
— Niin, kyllä… kun on tuntemattomia. Mutta kun on omien kesken, niin käyhän silloin päinsä?…
Katsahdin häneen tarkkaavaisesti: "onko hän todellakin noin lapsellinen?"
Mutta hän katsoi minuun suoraan suurilla, lähteenkirkkailla silmillään ja nuo silmät vastasivat kysymykseeni… kyllä, olen lapsellinen.
Minun tuli sääli Marinka parkaa, joka asuu maan sydämessä, on elänyt kolmeentoista ikävuoteensa, vivahtaa jo nuoreen neitoon etenkin tämänpäiväisessä puvussaan, eikä vielä tiedä kerrassaan mitään. Minun tuli halu valistaa häntä, sanoa hänelle, etten vielä ollut tavannut sellaisia tyttöjä, vaikka olinkin nähnyt paljon.
Siinä piirissä, jossa oleskelin, oli kaksi — kolmetoistavuotinen tyttö jo kiemailija. Hän osasi jo näytellä, mitä hänellä oli erinomaisempaa, — joko jalkaansa, kättänsä tai kaulaansa… Taiteellisesti hän kisaili silmillään, valitsi kauniita asentoja, ja keskustelussa pujahti häneltä monasti kaksimielisiä lauseita, joita hän oli kuullut vierashuoneessa, äidiltään tai vierailevalta serkultaan. Tuntemaini tyttöjen joukossa ei ollut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut rakkaustarinaa joko lukiolaisen tai kadetin kanssa. Hän osasi kärsiä vastarakkauden puutteesta, olla mustasukkainen, ei nukkunut öisin, laihtui ja kävi kalpeaksikin. Viime kesänä huvilassa ollessani syntyi minulle suhde erään tytön kanssa kehittyen säännöllisesti pitkin talvea. Monasti sain kuulla nuhteita, jopa kärsiä kohtauksiakin kyyneleineen. Kaikki tuo oli tietysti äitien, vanhempien sisarien tai tuttavien jäljittelyä, mutta se oli vallannut heidän järkensä ja sydämensä.
Oh, olisin Marinkalle voinut kertoa tulisista kädenpuristuksista, salaisista suuteloista jossain hiljaisessa sopukassa, pimeässä huoneessa, teeskentelemättömästi palavista silmäyksistä, pikku sydämistä ja vapisevista, vielä kypsymättömistä ruumiista.
Nähtyäni ja tietäissäni kaiken tuon sekä oltuani itsekin sankarina tämän tapaisissa seikkailuissa, oli Marinkan huomautus ensi hetkellä omiaan herättämään minussa epäluuloa. Mutta hänen ihmeelliset silmänsä todistivat minulle sielunsa rajatonta puhtautta. Enkä tiedä, mistä syystä jätin kaiken tuon hänelle kertomatta. Oli jotain, joka esti minua siitä.
Ehdotin hänelle, että kävelisimme. Hän suostui ja me kävimme hänen kanssaan minulle niin tutuilla paikoilla. Marinka kuljetti minua ihastuksella erilaisten puiden, pensaiden, kumpujen, ketojen luo puhellen aina kussakin paikassa joistakin muistoista.
— Muistatko, tässä sait jalkaasi tikun, joka teki hyvin kipeää… vertakin vuoti, sinä itkit ja minäkin itkin… Tuossa me olimme piilosilla, sinä piilouduit aina tuon paksun tammen taakse ja minä tiesin, mistä sinua etsiä… Tässä me löysimme pesästään pudonneen naakan pojan. Me kiipesimme puun latvaan ja asetimme sen pesään…