Ja tuhansia muita seikkoja ja muistoja. Hänen muistinsa oli harvinainen, en tiedä säilyivätkö siinä kaikki, tai vain meitä koskevat tapahtumat niin hyvin. Hän oli vilkas, puhui ja nauroi paljon. Nähtävästi oli hän jo tottunut minuun. Kysyin häneltä:
— Minkätähden olit eilen niin vaitelias ja vakava?
— Oh, eilen sinä olit niin vieras…
— Vieras?
— Niin… Ehkä, en sano sitä… mutta minusta tuntui siltä.
Vieras… hän oli tuntenut oikein… Olin todellakin vieras. En vielä tänäänkään ollut aivan läheinen, mutta eiliseen verrattuna sittenkin hiukan enemmän, ja hän iloitsi siitä.
Huomaamattaan hän kertoi minulle, miten hän eleli. Omituisia ihmisiä olivat isäni ja äitini. He pitivät itseään Marinkan hyväntekijöinä ja rakastivat häntä, mutta minun lähtöni jälkeen eivät he olleet opettaneet hänelle mitään. Se opetus, minkä hän oli saanut, oli satunnaista ja oli hän päässyt siitä osalliseksi vain siten, että minun oli täytynyt lukea ja että hän oli läsnä kaikissa toimissani.
Sen jälkeen ei hänen järkeään oltu kehitetty. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että hänen opettamistaan jatkettaisiin. Siitä huolimatta olivat kaikki hyviä ja viisaita ihmisiä, jotka toivoivat Marinkalle parhainta.
Kyselin siitä sittemmin äidiltäni, joka minulle vastasi:
— Ah, rakkaani, eihän Marinka sitä tarvitse. Mihin käyttäisi hän sitä? Hänen asemassaan saattaisi sivistys tehdä hänet vain onnettomaksi, hänen käsitteensä muuttuisivat, hän tulisi vaativaiseksi ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän haluaisi sivistynyttä miestä itselleen, mikä hänen asemassaan on sangen ja miltei mahdoton toteuttaa. Hänestä täytyy tulla hyvä emäntä, ja siihen hänellä on taipumuksia.