"Hänen asemassaan"… Sitä toistettiin liian usein, — ja isä käytti noita sanoja aina silloin, kun oli Marinkasta puhe. Ikäänkuin "asema" olisi jotain sellaista, minkä kanssa ihminen syntyy, kuin syntymäpilkku, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla voida poistaa.
Minua se ei miellyttänyt lainkaan. Ihme kyllä, osasi Marinka vielä lukea. Hän muisti hyvin minkä yhdessä kanssani oli oppinut. Mutta aivan itsestään ja luonnollisesti, eikä muuten voinut ollakaan, sillä vanhemmaksi tultuaan hän yhä enemmän alkoi askaroida taloustoimissa. Alussa oli se vain asianharrastusta: pikku kananpoikaset, vastasyntyneet vasikat, jonkun jälkiruuan valmistuksen seuraaminen keittiössä, vähäistä ompelukoneleikkiä… Mutta vähitellen alkoivat lapsen leikit käydä velvollisuuksiksi, jotka yhä lisääntyivät, ja jäi hänen huolekseen erinäisiä tehtäviä, olipa hän jo vastuunalainenkin pikkulintujen hoidosta. Hän oli oppinut ompelemaan ja usein hänelle annettiin nenäliinojen pallistamista tai muita yksinkertaisempia ompeluksia. Hän oli perehtynyt keittiöön, osasi omintakeisesti keittää punajuurikeiton ja paistaa kananpaistin. Hän tiesi mistä paikasta kellarista kunkin tavaran löytäisi, osasi kuoria kerman maidosta, valmistaa kohopiimää, sanalla sanoen, hän oli jo pikkuemäntä, jonka, pää oli täynnä taloustietoja.
Olin niihin aikoihin vielä vähätietoinen poika, sillä koulutietoja lukuunottamatta ei minulle oltu mitään opetettu. Lukiossa ei kukaan päälliköistä tai opettajistani koskaan ohjannut minua millään keinoin tietojani lisäämään. Kaikki vaativat, että osaisin läksyni hyvin, ja kun ne opin verrattain helposti, johon minua itserakkautenikin kannusti, niin olin viisaan jopa kehittyneen pojan maineessa, vaikka päässäni, herra nähköön, oli paljon tietämättömyyttä. Setäni talossa suhtauduttiin kirjoihin omituisesti, — siellä ei ollut yhtään luettavaksi kelpaavaa kirjaa. Nikodim Kondratjevitshin työhuoneessa oli kirjakaappi mutta arvatenkin vain siksi, että se hienon ja varakkaan sisustuksen vuoksi oli välttämätöntä. Kaapin hyllyt olivat täynnä kirjoja, lasioven läpi näkyi mahtavia, loistavia kirjanselkiä, joissa kirjan nimet olivat kultakirjaimin painetut. Noiden selkien taakse kätkeytyi asioita, jotka ensi silmäykseltä jo saattoivat minut uneliaaksi, — siinä oli "asetuksia", "päätöksiä", "selvityksiä". Setä itse ei käyttänyt niitä apunaan, hänellä olivat arvatenkin virkaan tarvittavat asiat kaikki päässään. Hän luki joka aamu sanomalehtiä eikä koskaan pitänyt kirjaa kädessään.
Kuitenkin kävi hän virassaan ja sen jälkeen kotona melkein aina iltasin työskenteli virkapapereita valmistellessaan. Täti ei tehnyt kerrassaan mitään. Heidän kotitaloutensa ei ollut suuri ja siinä työskenteli kolme palvelijaa. Hänellä oli paljon aikaa mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut halua lueskelemaan. Ikävissään hän puheli sisäkön tai minun kanssani, kävi kauppaliikkeissä, oli ajelulla, viime tingassa ompeli tai neuloi jonkun aivan tarpeettoman esineen. Hänen yksinomaisena huvituksenaan oli pikkuinen, musta, sievä mutta tyhmä rotukoira. Se istui aina tädin makuuhuoneessa pehmeillä patjoilla ja sai osakseen mitä huolellisinta hoitoa. Sen nimi oli Nix.
Toverieni joukossa oli lueskelevia, kehittyneitä, vakavia poikia, mutta minä kohtelin heitä jostakin syystä ylimielisesti nimittäen heitä toisten yhtä typerien kanssa kuin itsekin "panttaajiksi", "työmyyriksi", "imupilleiksi" ja monilla muilla nimityksillä, joiden tarkoituksena oli ilmituoda halveksumista.
Sittenkin oli päässäni Marinkaan verrattuna kokonainen varasto. Siellä oli tietoja elämästä, tuhansista tuokiokuvista — tositapauksista, seurapiirin mielipiteistä ja sitäpaitsi olin itsekin kokenut paljon sellaista, josta Marinka ei osannut uneksiakaan. Sen vuoksi oli minulla täysi oikeus puhua Marinkan kanssa opettavassa sävyssä ja neuvoa häntä kaikin tavoin. Sinä päivänä me palasimme kotiin ystävinä.
4.
Päivät kuluivat. Täti oli luvannut minun viipyä täällä vain vähän aikaa. Vaikka oli silminnähtävää että olin lujasti omaksunut uudet käytösohjeet ja että palaamiseni entiseen kesyttömään olotilaani ei enään ollut mahdollinen, pelkäsivät holhoojani siitä huolimatta, että pitkällinen oleskeluni maalla saattaisi karistaa minusta sen kiiltävän kuoren, niillä he niin uutteraan neljän vuoden aikana olivat sieluani verhonneet. Jo kahden viikon kuluttua sai isä kirjeen tädiltä. Hän kirjoitti:
"Toivoakseni ette tule vaatimaan että poika viipyisi siellä kauvemmin kuin yhden kuukauden. Tunnustan hänen tarvitsevan sydäntälämmittävää omaisten rakkautta, mutta toisaalta ei hän saa taantua. Kasvatamme hänestä mieheni kanssa tulevaa jäsentä yhteiskunnalle, jossa hänen tulee elää. Mieheni sanoo, että ihminen edistyy yhteiskunnassa vain silloin, kun tuntee siihen kuuluvansa. Sitäpaitsi on Voldemar tottunut vahvistamaan itseään merikylvyillä ja jos me nyt kieltäisimme ne häneltä, niin kävisi hänen vaikeaksi kestää talvikautta."
Sanalla sanoen täti pani liikkeelle kaikki väitteensä irroittaakseen minut maalaisvaikutuksilta ja palauttaakseen minut luokseen. Isä luki kirjeen äidille, joka lausui ankaran mielipahansa sen johdosta.