Tuo kirje oli ensiluokkaisen diplomatian tulos ja osoitti mitä selvimmin, että Nikodim Kondratjevitsh minussa oli saanut erinomaisen oppilaan.
Kirje sisälsi sangen vähän totuutta, sillä samaan aikaan kehkeytyi minussa maalla jotain sellaista, jonka rinnalla haihtuivat kaikki "ison käytävän sekä meidän ihanan kesähuvilamme"… huvitukset. Mutta tiesin niillä juonella tätiini saattoi vaikuttaa. Minä tietysti aina pidin häntä arvossa, mutta koskaan en vielä ollut avonaisesti ilmaissut kunnioittavani häntä enemmän kuin vanhempiani — vaikka tuo kunnianhimoinen ajatus — saada minut kiintymään itseensä lujemmin kuin vanhempiini — kuului tätini heikkouksiin.
Noin viisi päivää sen jälkeen, kun kirje oli lähetetty, sai isä uuden kirjeen, jossa täti kirjoitti: "Poika kirjoittaa niin ihastuttavasti maalaisoloista sekä tunteistaan sinuun ja äitiinsä, että minä en todellakaan uskalla pitää kiinni vaatimuksestani. Mielelläni sallin hänen olla luonanne vielä kolme viikkoa lisää. Mutta sen kauvemmin ei mitenkään enään, sillä täytyyhän hänen kuitenkin välttämättömästi saada noin kolmisenkymmentä merikylpyä…"
Tämäkin oli diplomatiaa. Täti ikäänkuin tunnusti minut osalliseksi salaliittoon eikä sen vuoksi ilmiantanut minua. Äiti tuli tyydytetyksi ja lähtöpäiväkseni määrättiin peruuttamattomasti heinäkuun viidestoista päivä.
Vaikka Marinkalla oli taloustehtäviä, joita hän ei lakannut suorittamasta, otettiin kuitenkin lukuun se seikka, että minä tarvitsin häntä kesätoverina. Sen vuoksi ei häneltä paljon vaadittu, vaan sai hän vapautusta useista tehtävistä. Niinpä hän näinä viikkoina ei ollenkaan ommellut. Siten olimme yhdessä melkein päivät läpeensä. Marinka tottui minuun jo täydellisesti ja sulautui samoin kuin entisinä aikoina, kuten läheisimpäänsä. Tällainen suhde oli niin luonteenomaista hänen sielulleen, ettei hän ollenkaan huomannut, että minä lähentymisestämme huolimatta, en lähimainkaan ollut sama kuin ennen. Hillitseväisyys, harkinta ja kylmäkiskoisuus pilkistivät nykyään esiin jokaisessa liikkeessäni.
Puistossa ollessamme ja viettäessämme aikaamme jollakin nurmikolla, istahdin aina sopivan välimatkan päähän Marinkasta. Juostessamme ja tavoitellessamme toisiamme tartuin hänen hihaansa irroittaen käteni heti. Se ei ollut teeskentelyä minun taholtani vaan jotain kokonaan toista. Siellä kaupungissa kesäisissä leikeissä, joihin tytötkin ottivat osaa, emme erikoisemmin teeskennelleet, päinvastoin olivat nämä leikit suotuisia syleily- ja suutelutilaisuuksia. Mutta minulle se oli vain leikkiä ja jos käytinkin sitä hyväkseni, niin johtui se siitä syystä etten halunnut jäädä toisista takapajulle tai näyttää kömpelöltä ja yksinkertaiselta. Kaikkia niitä tyttöjä katselin välinpitämättömästi. Toisinaan ne olivat minulle suorastaan vastenmielisiä ja inhottavia. Nuo tytöt etsivät suuteloitamme ja kehuskelivat niistä keskenään.
Marinka… en käsitä, miten saattoi tapahtua se mikä tapahtui. Sydämensä yksinkertaisuudessa hän leikki kanssani kuin lapsi, aivan samalla tavalla, samoja temppuja käyttäen kuin neljä vuotta sitten. Vihreällä nurmella hän istahti aivan vierelleni, ojensi jalkansa, rupatteli jotain tai kiskaistuaan maasta jonkun villiheinän, hiipi hiljakseen taakseni kutittamaan minua sillä korvan juuresta.
Ja kun me aloimme juosta ja minä koetin saada hänet kiinni, niin hän pujahteli pensaiden välissä harvinaisen taitavasti, härnäsi minua laskien minut aivan lähelleen mutta kun ojensin käteni pidättääkseni hänet, hän äkkiä teki hyppäyksen, päästen siten käsistäni. Kaiken aikaa kaikui hänen iloinen naurunsa.
Ja juuri silloin, näiden leikkien kestäessä, minä vihdoinkin huomasin tai oikeammin tunsin, kuinka kevyesti ja kauniisti hän liikkui, kuinka paljon luonnollista, teeskentelemätöntä suloutta oli noissa odottamattomissa hyppäyksissä, mikä tenho hänen sydämellisessä naurussaan, joka oli vapaa kaikesta tarkoituksellisuudesta.
Minulle selvisi silloin, minkä vuoksi olin niin hillitty hänen seurassaan ja miksi aina siirryin hänestä kauvemmaksi. Se johtui siitä, että aina kun hän istuutui aivan lähelleni, minut valtasi selittämätön väristys. Kun hän loputtomasti rupatellessaan puistossa kävellessämme vaistomaisesti vanhan tavan mukaan kietoi kätensä vyötäisilleni, kulki noin rinnallani ja jatkoi pakinoimistaan niin tunsin, että poskilleni kohosi puna. Ja kun hän vallattomuudessaan ja tietäen minun sitä pelkäävän kosketti kädellään niskaani, alkoi veri ohimoillani jyskyttää.