Sanon tietoisesti: se oli tunteiden ensimäinen herääminen minussa. Siihen saakka ne olivat vain seurapiirini väkivaltaisesti tyrkyttämiä ja ylläpitämiä temppuja. Se, mikä minulle lukiossa välitunnilla tapahtuvissa toverien keskusteluissa selvisi, oli laadultaan tietopuolista; talvisin tuttavien luona pikku illanvietoissa ja kesälomalla seurasi käytännöllinen kokeilu.
Juuri sen vuoksi, juuri tuon oppijakson suoritettuani ei tämä uusi tunne enään ollut epäselvä eikä arvoituksellinen. Tuo värähtelevä sydämentykytys, tuo jyske ohimoissa, tuo yli koko ruumiin virtaava raukaisevan suloinen aaltoilu eivät heränneet aiheettomasti, eivätkä olleet tarkoituksettomia. Aivan selvästi käsitin niiden syyt, keinot, tiet ja päämäärän…
Marinka rajattoman puhtaalla sielullaan oli huomaamattaan ja aavistamattaan herättänyt minussa tuon lapselle niin vieraan tunteen, nuo koulun, ympäristön ja kasvattajieni yhteisvoimin ja liian aikaisin kehittämät taipumukset ja halut. Kun minä tällaisina hetkinä katselin häntä kulmieni alta, oli katseeni palava, mutta se ei saanut häntä paloon vain sen vuoksi, kun hänessä ei vielä ollut mitään, mikä olisi voinut syttyä…
Tunnen tuskaista kipua nyt tuota muistellessani ja tunnustaessani. Sen tapaisista hetkistä ei tavallisesti puhuta julkisesti, mutta minun täytyy kertoa siitä ei yksistään siitä syystä, että tahdon olla totuudenmukainen vaan siksi, että siitä alkoi kaikki muu, kaikki elämäni nurinkurisuudet, jotka johtivat minut haaksirikkoon.
Vaistomaisesti pelkäsin aistimuksiani, jonka vuoksi varoen ja Marinkan huomaamatta kartoin häntä. Kartoin hänen sydämellisiä, ystävällisiä hyväilyjään, hänen kosketustaan, mutta se aiheutti minulle taistelua, joka kävi yhä vaikeammaksi kiusaten minua. Me olimme koko päivät hänen kanssaan, ja pitkin päivää joka hetki syttyi vereni: minä olin tukehtua ja öisin kitui ruumiini tulessa. Kaikki näkivät, että maalaisilma ei parantanut minua vaan päinvastoin vaikutti epäedullisesti terveyteeni. Laihduin ja silmieni alle muodostui sinisiä juovia. Äiti katsoi minuun ja tuli neuvottomaksi.
— Mikä poikaa vaivaa? — kysyi hän isältä.
— Kriitillinen ikäkausi… Hän kasvaa… Etkö huomaa hänen aivan silminnähtävästi kasvaneen näiden seitsemän viikon aikana!
Mutta tuo selitys ei voinut äitiä rauhottaa. Hän oli huolestunut.
— Luulen hänen todellakin tarvitsevan merikylpyjä. Hän on tottunut niihin ja ne ovat käyneet hänelle välttämättömiksi!
Hän alkoi jo nuhdella itseään siitä, että oli pidättänyt minua liian kauan maalla, jonka vuoksi en enään ehtisi ottaa riittävästi kylpyjä. Hän puhui nyt omasta alotteestaan lähtöni kiirehtimisestä. Määräpäivä oli jo käsissä, mutta minä en kiirehtinyt.