— Vielä hiukan aikaa… Ei haluta yhtään, ehdinhän vielä ottaa kylpyjäkin!
Minua pidätti jokin, mikä viehätti mutta samalla myös kidutti minua. Sydämelläni lepäsi alituiseen joku katkeruus. Tunsin itseni loukatuksi, onnettomaksi ja Marinka — oh, miten vähän käsittikään hän tunteitani! Hän ei käsittänyt mitään jatkaen entiseen tapaansa lapsellisen sielunsa puhtaudella leikkimistään kanssani.
Olimme heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Päivä oli uuvuttavan helteinen. Minua olivat jo kaikki koettaneet taivuttaa menemään vaikka yhden kerran lammelle uimaan ja raitistumaan, mutta merikylpyihin tottuneena, minä yhä jatkuvasti halveksuin lampea. Uinti olikin ainoa, minkä Marinka suoritti yksinään. Aamulla hän jo kävi uimassa silloin kun minä nukuin, ja toiseen kylpyyn mennessään hänen täytyi erota minusta.
Nuo hetket olivat kiduttavimpia hetkiäni. Tapasin aina istua ruohopenkillä portin takana ja seurata häntä katseellani hänen mennessään lammelle, ja katseeni seurasi häntä sittenkin, kun hän jo oli kadonnut näköpiiristäni. Poistuneen todellisen Marinkan sijalle synnytti mielikuvitukseni oman, toisen aivan samankaltaisen ja minä seurasin jännitettynä, miten hän siellä keltahiekalla "meidän raitamme" alla riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen ja alastomana astui veteen, kumartui, polskutteli, vaipui laineisiin kokonaan… Silmäni samenivat silloin, ajatus sekaantui. Tämä uusiutui joka päivä siksi, kunnes Marinka palasi ja meitä kutsuttiin iltateelle.
Tällä kerralla en istunut turvepenkillä kuin kolmisen minuuttia, juuri niin kauvan, että Marinka lammelle laskeutuessaan katosi näkyvistä. Aurinko oli juuri mennyt maille ja ilman täytti äkkiä punerva hämyhohde. Tuossa ilman hohteessa oli jotain kiihottavaa. Joku hurja päättäväisyys tai oikeammin sanottuna julkeus valtasi minut äkkiä. Silmänräpäyksessä valmistui suunnitelma päässäni, joka oli niin aulis palvelemaan kiihottunutta, liian nuorta vertani. En mennyt lammelle vaan poikkesin metsikköön päin, johon kulki kylän tie. Tästä metsiköstä alkoi puisto, jossa lammen rannalla "meidän raitamme" seisoi. Tullakseni sen luo toiselta taholta täytyi minun tehdä pienehkö kierros.
Kaikki tuo tapahtui melkein tajuamattani. Punerva hämy ei täyttänyt vain ilmaa, se täytti myöskin pääni, hermoni, suoneni, soluni, luuni, koko olemukseni. Minussa syntynyt ja vahvistunut kiihko oli varttuneempi kuin vastaava ikäasteeni. Se oli rajattomasti voimakkaampi kuin järkeni ja tahtoni, se johti minua minne halusi ja minä seurasin sitä kuuliaisena.
Nyt olin jo metsikössä. Liikuntanopeuteni oli tarkoin laskettu. Minä ikäänkuin tunsin jokaisen kuluvan hetken ja kaiken sen, mitä siinä tapahtui.
Olin jo laskeutunut lammelle, astuin kuulumattomasti pehmeälle hiekalle läheten raitaa. Näin sen jo muutaman askeleen päässä mutta se varjosti niin, etten saattanut nähdä, mitä toisella puolen tapahtui. Pysähdyin hetkiseksi ja kuuntelin. Jännitetty kuuloni eroitti vaatteiden kahinan, josta levottomuuteni kasvoi mielettömästi. Äkkiä minussa heräsi pelko, vastalause tai ehkä omatunto, en tiedä mikä, mutta mikä hyvänsä, kesti se vain hetken ja nyt oli se jo kadonnut, sen mursi ja tukahdutti tuo sama kiihko. Hiljaan varovaisella käden liikkeellä siirsin raidan oksia, samassa kuului huudahdus ja sen jälkeen naurua. Marinka säikähti, mutta nähdessään minut hän heti rauhoittui nauraen säikähdykselleen.
— Sinäkö siellä olet? Ja minä kun ajattelin herra tiesi mitä! Luulin eläimiä olevan…
— Niin minä olen eläin, Marinka… Etkö näe?…