Mutta Marinka ei nähnyt eikä nähtävästi kuullut ääneni omituisia värähtelyjä. Hän seisoi edessäni hymyilevänä, hänen kaunis, puoleksi vielä lapsen ruumiinsa näytti tuossa salaperäisessä hämärässä punertavan läpihohteiselta. Hajalle laskettu tukkansa kisaili hänen olkapäillään, kaulallaan ja rinnallaan keveimmästäkin tuulen henkäyksestä.
— Tuletko sinäkin uimaan?
— En tule.
— Minkä tähden sinä sitten tulit?
— Muuten vaan… — vastasin hänelle ja katkennut raidanoksa rusahteli kädessäni. — Ilman vaan aikojani…
— No istu sitten. Minä joudun kohta. Ja hän aikoi jo astua veteen.
— Kuule, Marinka… Odota…
Ääneni oli niin omituinen, että käännyttyään häneltä katosi hymy.
— Odota… Tule tänne… Luottavaisesti hän tuli luokseni.
— No? Mitä tahdot?