Tartuin hänen käteensä, jolloin vapiseva käteni luullakseni ilmaisi hänelle jotain, sillä samassa hetkessä Marinka muuttui, saaden hämärän aavistuksen ja epäröiden, ihmetellen sekä pelokkaana hän alkoi siirtyä minusta kauvemmaksi.
— Etkö ymmärrä… ettei noin… saa seisoa?…
— Miten? — virkkoi Marinka, hänen silmänsä suurenivat ja ääni kävi rauhattomaksi.
— Noin juuri… alastomana…
— Mitä sinä nyt, Vladja? Minä en ymmärrä… minä en tiedä…
Laske… — lisäsi hän tarttuessani toiseenkin käteensä.
— Tiedä sitten… Olen kitunut… koko kesän.
— Vladja, laske irti minut…
— Ei, odota!
Vedin hänet harvinaisella voimalla kokonaan luokseni syleillen häntä vapisevin ja haparoivin käsin ja peittäen suuteloilla hänen silmänsä, kaulansa, olkapäänsä, rintansa…
Käsityskykyni oli tuon kestäessä sekaisin, mutta sieluuni painuivat hänen silmänsä. Ne ilmaisivat kauhua. Hän ei huutanut, ei vihastunut, häntä kauhistutti, ja voimakkaasti käsillään ja koko ruumiillaan vastustaen hän vihdoin riuhtasi itsensä irti minusta.