Mielettömyyteni kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta se oli niin ylivoimainen lapsen hermoilleni, että aloin horjua ja päätäni pyörrytti. Illan yhä hämärtäessä, lammen tyynen pinnan välkähdellessä, raitamme pitkien ja surullisina riippuvien oksien alla istui kaksi lapsukaista, joiden sielut olivat surun murtamia.
Laskeuduin hiekalle samalle paikalle, missä olin seisonut. Painoin pääni polviini. Olin kuin kivettynyt.
Marinka oli minusta muutaman askeleen päässä. Hän pukeutui nopeaan itkusilmin. Hän kiirehti kuin olisi hän tahtonut paeta ja se vain olisi estänyt, ettei hän ollut pukeissa. Minä en ajatellut mitään enkä juuri tuntenut mitään. Halu, joka minut niin mielettömästi oli vallannut, oli tullut ikäänkuin murskatuksi, tapetuksi. Hermoni laukesivat jännityksestään kieltäytyen toiminnasta. Aivoissani kierteli kysymys: mitä tekee hän nyt? Siihen tuli tyhmiä vastauksia, joilla ei ollut mitään yhteyttä Marinkan luonteen ja sen suhteen kanssa, joka hänellä oli minuun.
Ja kuitenkin tuli se, minkä hän teki, kokonaan yllätyksenä. Hän pukeutui, suori hiuksensa eikä paennut. Nyyhkytys taukosi. Hän kuivasi kyyneleet esiliinallaan, meni lammelle, josta kädellään kurkotti vettä ja pesi kasvonsa. Sitten hän astui luokseni kaartelematta, rohkeasti ja aivan lähelleni. Hän ikäänkuin aavisti, ettei äskeistä minääni enään ollut täällä ja ettei enään voinut toistua se, mikä juuri oli tapahtunut.
— Vladja, — lausui hän hiljaan, ihmeteltävän pehmeästi ja sydämellisesti, laskien kätensä pääni päälle. — Vladja… miksi olet niin onneton?…
Nostin päätäni. Edessäni seisoi aivan kuin uusi olento: vakava, ankara, mutta samalla säälivä, hän oli nähtävästi saanut syvällisen kokemuksen. Siinä tuokiossa selvisi minulle, miten heikko olin ja tuntiessani hänen kätensä pääni päällä, purskahdin itkuun kuin pikku lapsi.
Hetkiä kului. Marinka seisoi vierelläni. Hänen kätensä lepäsi yhä pääni päällä tuon tuostakin sitä hiljalleen silitellen. Hän ikäänkuin halusi antaa minun rauhassa itkeä. Nyt lakkasi itku. Minä rauhoituin.
— On jo aika lähteä kotiin… — sanoi Marinka ja me läksimme vieretysten astumaan. Hän ei puhunut sanaakaan tapahtumasta ja me kuljimme vaieten sille kohdalle, josta oli noustava tielle.
— Istu sinä, Vladja, täällä hetkinen. Minä menen yksin kotiin ja sitten tulet sinä jälestä. Eikö niin?
Nyökkäsin päälläni ja me erosimme. Minä en kuitenkaan istunut siinä vain hetkisen aikaa vaan paljon kauvemmin. En huomannut, miten pimeys laskeutui ja yö saapui. Ylläni tuikkivat jo kirkkaat tähdet ja edessäni aukeni toinen, lammen pintaan kuvastuva taivas, jossa myöskin tuikkivat lukemattomat kirkkaat tähdet. Mutta minä en huomannut enkä käsittänyt mitään tuosta. Aivoissani kiertivät taukoamatta Marinkan sanat: "miksi olet niin onneton?"