Onneton! Ensi hetkellä kuultuani nuo sanat, kajahtivat ne sielussani niin oudoilta, ikäänkuin ne olisivat olleet tuntemattomalla kielellä lausutut. Onneton! Minäkö, joka olin kulkenut niin pystypäin, joka niin ylpeilin elämänkokemuksillani! Olin mielestäni onnellinen!
Mutta sitä mukaa kun aika kului, aloin yhä selvemmin tuntea itsessäni — en tiedä missä, tuskinpa lienee elimistössäni ollut erikoista kohtaa — jonkinlaista kipua, joka yhä kasvoi ja muuttui kiduttavammaksi. Sieluni oli sairas, enkä tiedä mistä se johtui. Yhä enemmän ja enemmän totuin ajatukseen, että olen onneton ja kun yö oli jo saapunut ja talomme portilta kuului Oljonan ääni, joka kutsui minua iltateelle, niin ajatuksistani herätessäni ja astellessani taloa kohti, tunsin itseni todellisesti onnettomaksi. Sitä, jota minulta puuttui, elämän kokemattomuudesta johtuvaa lapsen välittömyyttä ja viatonta puhtautta, eivät lähimainkaan korvanneet saamani ennenaikaiset tiedot. Ne ahdistivat ja painostivat minua kuin vieras vaateparsi…
Tulin kotiin. Iltatee juotiin aina ruokailuhuoneessa. Minut otettiin vastaan leikillisillä huomautuksilla myöhäisen kävelyni johdosta, puhuttiin tähdistä ja minun haaveilevaisuudestani. Minä pysyin vakavana enkä ottanut osaa puheluun. Loin pöytään nopean silmäyksen. Marinka istui omalla sijallaan minun valtaamani paikan vieressä.
Tuo tyttö tunsi kaikki vaistoillaan, mikään ei ollut hänellä tietoisesti perusteltua, mutta vaistonsa olivatkin nähtävästi mitä hienoin koneisto. Hän tunsi heti, että mielialani ja käytökseni pöydän ääressä tulisivat olemaan riippuvaisia hänestä sekä siitä, mitä hän osottaisi. Ja äkkiä hämmästyksekseni kuulin vierelläni kirkkaan, iloisen äänen kertoilevan jotain kananpojista, jota seurasi sydämellinen nauru. Katsahdin häneen — hänen silmänsä hymyilivät. Vain niiden pohjalla kuvasteli ikäänkuin läpinäkymätön varjo.
"Mikä herttainen ystävä oletkaan, rakas tyttöni!" ajattelin äärettömällä hellyydellä luodessani häneen kiitollisen katseen. Hänen ilonsa sai toisetkin iloiseksi.
Mutta poskieni kalpeus tänä iltana sai äidin kiinnittämään erikoista huomiota minuun. Hän sanoi:
— Kyllä sinun, Vladja, on jo aika lähteä meren rannalle. Huomaan sen olevan terveydellesi välttämätöntä.
— Kyllä, äiti, minä lähden, vastasin lujasti ja lähtöni määrättiin tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua.
Tällä kerralla herätettiin minut yhtä varhain. Isä vaan ei varustellut itseään saattamaan. Olin jo siksi iso, että kykenin yksin matkustamaan. Varhainen kesäaurinko pilkisteli puistoon. Puutarhassa oli teepöytä jo katettu.
Sinne saavuttuani kiireimmiten syödäkseni aamiaisen, oli Marinka jo siellä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli hän jo miltei sievistelevästi pukeutunut. Hänen yllään oli mekko, joka oli hänen juhlapukunsa. Hän käytti sitä melkein joka päivä mutta ihmeellistä kyllä, ei hän ollut sitä kuluttanut rikki, se sopi hänelle sangen sievästi. Hänellä oli edessään puhdas, valkoinen esiliina ja tukka oli huolellisesti palmikoitu. Poskensa olivat raikkaat ja kokonaankin oli hän sangen miellyttävän näköinen. Aivan kuin todellinen emäntä hän seisoi pöydän luona teekeittiön ääressä pyyhkien kuppeja. Ketään muita ei ollut.