Silmäänpistävä oli myös se seikka, että useat opettajat, jotka alussa olivat sinutelleet, alkoivat heti ensimäiseltä tunnilta viidennellä luokalla teititellä. Näiden joukossa oli punatukkainen tarkastaja, jolta kaikkein vähimmän sitä olin osannut odottaa.
Mutta tärkein havaintoni viidennelle luokalle siirtyessämme koski opettaja Tshuprenkoa. Lukiolaisten keskuudessa oli hänen maineensa sellainen, että pelkkä seurustelu hänen kanssaan oli omiaan kohottamaan heitä yleisen arvostelun silmissä. Me, vastaleivotut viidesluokkalaiset, odotimme maltittomina hänen tuttavuuttaan, mikä tietysti seurasikin.
Olin nähnyt hänet ennenkin useasti, mutta silloin oli hän ollut saavuttamaton. Eräissä suhteissa oli hän merkillinen henkilö.
Oli kokonaan käsittämätöntä, miten hän pysyi paikassaan sellaisen ankaran järjestyksen vallitessa, joka tunkeutui määräämään miltei jokaista askeltamme. Mutta hän oli ollut toimessaan lukiossa jo noin viisitoista vuotta, ja tällä ajalla tuskin koskaan lienee ollut kysymystä hänen epäkelpoisuudestaan. Hän eroittautui muista "sielujemme kaitsijoista" ruumiin rakenteensakin puolesta. Enimmäkseen olivat kaikki nälkiintyneen näköisiä, ikäänkuin he olisivat näännyksiin saakka aikanaan työnsä ääressä ahertaneet. Opintojensa päätyttyä he joutuivat säännöistä, kiertokirjeistä, ohjeista ja erikoisesti johtajan mielivaltaisista määräyksistä riippuviksi, joten heidän persoonallisuutensa ei päässyt kehittymään vaan jähmettyi epäröiväksi ja sekavaksi.
Ollen sekä heikkoluonteisia että huonojärkisiä he eivät kyenneet puolestaan sisäisesti, passiivisestakaan vastustamaan väkivaltaa, vaan muuttuivat niiksi ajatuksettomien toimeenpanijoiden perikuviksi, joita opettajatoimeen tarvittiin, saaden siitä palkkansa.
Tshuprenkolla oli nähtävästi sisua. Hän omasi taipumuksia mutta yhtä vähän hän itse kuin muutkaan tiesivät mihin. Hän piirusteli, soitteli, kirjoitti runojakin. Mutta kaikki oli muodotonta, kehittymätöntä eikä kohonnut edes keskinkertaisen harrastajan tasolle. Itse hän puhui: "olen tainnutettu" lisäten: "mutta en kuollut."
Ulkomuodoltaan oli hän roteva, muhkea ja kaunis. Hän oli isokasvuinen, kohtalaisen lihava, hänellä oli suora, komea ryhti ja kasvoissaan kuvastui eräänlaista ääretöntä rohkeutta, melkeinpä uhmailua. Päänsä, jota peitti iso musta kihara tukka, oli kaunis. Tummahkojen kasvojensa piirteet olivat miehekkäät. Hän käytti tuuheita, pitkiä kasakan viiksiä ja mustaa täysipartaa. Ulkomuotonsa miellyttävää kokonaisvaikutelmaa häiritsi suuresti vaatetuksessa ilmenevä huolimattomuus. Pukunsa oli usein rypistynyt ja täynnä tahroja, paitansakaan ei aina täyttänyt puhtauden vaatimuksia. Mutta kaikki tuo pisti silmiin vain kaupungilla, lukiossa oltiin siihen vähitellen totuttu, joten sitä siellä ei huomattu.
Hänenlaisesta ihmisestä selvän ottaminen ei ollut minulle mikään helppo tehtävä. Hän kulki vapaamielisen opettajan maineessa, mutta tuo vapaamielisyys oli aivan erikoista, aitolukiolaista vapaamielisyyttä, Luokalla ollessaan ei tavassa, jolla hän tehtävänsä suoritti, saattanut havaita vilahdustakaan mistään vapaamielisyydestä. Opettajien keskuudessa ei ollut ainoatakaan, joka niin tarkalleen olisi sääntöjä ja ohjeita noudattanut kuin hän. Hän oli tuima, kylmäkiskoinen, täsmällinen eikä häneltä saatu puserretuksi liikoja puheita. Tosin näiden tuntien aikana samoin kuin muulloinkin hän löyhki hiukan viinille ja silmissä oli erikoisempi kiilto, mutta hän osasi hallita itseään tietäen, mihin häntä velvoittivat valtion seinien, kaappien sekä penkkien läsnäolo.
Mutta hän oli kokonaan toinen kohdatessaan lukiolaisia kaupungin puistossa tai ravintolassa. Oleskeleminen näissä laitoksissa oli kielletty lukiolaisilta ja jokainen toinen opettaja tavatessaan siellä lukiolaisen, olisi merkinnyt nimen muistiin ja lähettänyt kotiin. Tshuprenko ei tehnyt mitään sellaista. Hän meni oppilaan luo, taputti häntä olalle lausuen:
— Mennäänpä "hiljaiseen sopukkaan"!