Sellaisia sopukoita oli kaikkialla. Kaupungin puistossa, "Rotonda"-nimisen ravintolan pyöreässä talossa oli sopukka, johon yksikään ihmiskatse ei päässyt tunkeutumaan. Ja kun paikkakunnan asukkaat halutessaan viettää hauskasti aikansa tungeskelivat kesäisin tuossa puistossa ja talvisin "Rotondassa", niin vietti Tshuprenkokin täällä kaikki vapaahetkensä.
Ja täällä, tässä hiljaisessa sopukassa Tshuprenko esitti lukiolaisille kaikki ne ominaisuutensa, jotka ylläpitivät hänen vapaamielisyysmainettaan.
Kaikkein ensiksi miellytti ja viekoitteli se, että hän heti antautui toverina seuraan. Äkkiä katosivat kaikki aseman eroavaisuudet, ja lukiolainen tunsi itsensä päällikkönsä juomatoveriksi. Kokematonta se hurmasi niin suuresti, että ensikertalaisesta tuli Tshuprenkon innokas ihailija, jääden siksi pitkiksi ajoiksi. Pullon ilmestyessä pöytään ja juotuaan siitä lasin ja kaksi, muuttui tavallisesti niin harvasanainen Tshuprenko puheliaaksi.
Tällöin tuli ilmi eräs eriskummainen piirre, jota muulloin ei voitu aavistaa hänen virkatakkinsa sisällä piileskelevän: mitä hävyttömin rivous! Valikoitu, silosteltu, tietoinen. Näytti siltä, että tuo ihminen oli joksikin hetkeksi unhottanut kaikki säädylliset sanat, joita käytti lukiossa ja yksityisten henkilöiden kanssa keskustellessaan ja että hänellä oli jäljellä vain rumimmat. Ja nuo uudet puheet juoksivat virtanaan. Vertailuja, sovitelmia, sananparsia, sutkauksia, kaskuja, laadultaan mitä likaisimpia rivouksien höystäminä sateli yhä. Tuo kaikki oli hänelle nähtävästi mieleistä ja tuotti nautintoa.
Minä en tänä vuonna kertaakaan sattunut tuohon suojaisaan sopukkaan, minkä vuoksi tunsin suuresti pettyneeni Tshuprenkon suhteen. Yksityiselämäni kului piirissä, jolle kaupungin puisto ja muutkin kaupungissa olevat yleiset huvipaikat olivat vieraat. Minulla oli tähän aikaan jo laaja tuttavapiiri niin että iltoja tuskin riitti vieraillakseni jokaisen luona. Toimeenpantiin perhe-, tanssi- ja leikki-iltoja, joissa minä aina olin huomattavana suuruutena näytellen tunnettua osaani. Kaupungin puistoa sekä puistikkokäytävää meren rannalla pidettiin meidän piirissä ala-arvoisina: siellä kävelivät kaikki ja me pidimme itseämme valikoituna piirinä; mutta kuudennelle luokalle tultuani minä joskus pistäydyin kaupungin puistossa.
Kerran noin kello kymmenen tienoilla illalla kävelin puistokäytävällä toverini Roganskyn keralla, jonka kanssa siihen aikaan aloin olla lähemmin tuttava. Eräässä käänteessä me molemmat tunsimme olkapäillämme jonkun käden. Me käännyimme. Takanamme oli Tshuprenko.
— Kas vaan, lausui hän teennäisellä ankaruudella:
— Olemme laittomassa paikassa!
Me tiesimme hänen laskevan leikkiä ja naurahdimme. Paikka ja aika olivat todellakin laittomia, sillä lukiolaisten oli sallittu hengittää puistoilmaa vain kello seitsemään saakka. Mutta oppilaita, jotka olivat ylemmillä luokilla, katsottiin läpi sormien, ja Tshuprenko oli sitäpaitsi vapaamielinen.
— Teitä, ystäväni, näen täällä ensi kertaa, sanoi hän. Teidän huhutaan olevan aristokraatteja, te vaan kuljette tanssiaisissa.