— Nähkääs, rakkaani, täällä olen jo viisitoista vuotta kuluttanut iltani, sanoi Tshuprenko, sytyttäen tulta öljylamppuun kuin kotonaan. Istukaa ja olkaa vieraanani. Mitä me juomme? Minä juon tavallisesti viinaa… Opettajapalkkani ei salli minun käyttää hienompia juomia.
— Minä en juo mitään, sanoin, vaikka tuo ei ollut totta. Minä join kaikkea hiukan, mutta nyt en halunnut.
— Toisin sanoen: tähän saakka ette ole juoneet, mutta nyt rupeatte juomaan. Kun te kerran olette vieraitani, niin täytyy teidän… Minä teille tarjoan miedointa bessarabialaista viiniä… Aika hapankukkoa se on, mutta se on kuitenkin viiniä, sillä se on viinirypäleistä valmistettu.
Kellon puutteessa hän löi nyrkillään seinään. Tuota kutsua seurasi tarjoilija. Pian tuotiin viinapullo sekä pullo bessarabialaista viiniä.
Tshuprenko joi omituisesti. Mitään haukattavaa ei hänellä ollut. Pullosta hän kaatoi viheriään lasiin ja joi vähin erin mutta hyvin tiheään. Istuimme pöydän luo ja silloin laukesi opettajamme puhumaan.
En milloinkaan eläissäni ole nähnyt sellaista ihmistä enkä kuullut sellaista kieltä. Enkä vieläkään saata käsittää, kuinka sivistynyt ihminen voi muodostua niin omituiseksi.
Tuskin muistan hänen puheidensa sisältöä. — Hän puhui myös jotain aristokraateista, johtajasta, tarkastajasta mutta eniten tarkastajan rouvasta. Ja minuun jäi vaikutus, kuin olisi hän puhunut kaikista samaa — samaa likaa.
Hänen puheensa oli pelkkää likatulvaa. Hän näki ihmiset ainoastaan heidän saastaiselta puoleltaan. Hän kuvaili heitä heidän rumimmilla hetkillään, asetti heidät mitä hävyttömimpään tilanteeseen ja ikäänkuin heitä sitten ihaili.
Häväisijöitä olin jo eläessäni nähnyt paljon. Lukiolaisten keskuudessa oli raakuuksien puhuminen, herra tiesi mistä syystä, suuresti levinnyt. Oli sellaisia viikareita, joiden puheessa melkein joka toinen sana oli tuon luontoinen.
Mutta se ei ollut muuta kuin huonotapaista kielenkäyttöä. Nuo sanat olivat tavallisia raakuuksia, joita kuuli kaduilla ajurien, torikauppiaiden, lastaajien ja kantajien keskuudessa satamassa, ollen ne epäilemättä rumia, mutta niiden tarkoitus, usein itse lausujallekin käsittämätön, ei ollut missään yhteydessä hänen puheensa tai hänen ympäristönsä kanssa.