Se oli samallainen tapa kuin joillakin, jotka liittävät usein puheeseensa: "tuota", "näet", "ymmärrätkö" j.n.e. Itse noiden sanojen käyttäminen oli ilmaus jonkunlaisesta huonokäytöksisestä miehekkyydestä.
Mutta pääkannustimena niihin oli, että nuo sanat eivät olleet sallittuja, että päällystö oli kieltänyt niiden käytön, jonka vuoksi niiden lausuminen osoitti tavallaan vapaamielisyyttä. Päällystö oli osannut asettaa niin hyvin asiat, että lukiolaisten ja sen välillä oli aina olemassa hiljainen, salattu vihamielisyys. Aina muodostivat he kaksi vihollisleiriä. Sen vuoksi oli lukiolaisen suurin nautinto tehdä sitä, minkä päällystö kielsi.
Minulla oli toveri Melentzov, josta myöhemmin tuli ystäväni. Hänellä oli puhdas, kaino, naisellinen sielu, jonka syvyyksiä ympäristön loka ei voinut saastuttaa, ja joka pysyi sellaisena koko elinijän. Toisten lailla käytti hänkin siihen aikaan noita saastaisia sanoja. Hän lausui niitä epäröiden, silmissään joku omituinen anteeksianova syyllisyyden ilme. Ehkä hänen sielussaan joka kerta kohosi vastustuksen ääni, mutta hänellä ei ollut voimaa poiketa yleisestä tavasta.
Mutta tässä oli aivan toinen asia. Tshuprenko oli ruokoton tietoisesti. Aivan pirullisella taidolla hän asetti jokaisen puheenalaiseksi joutuneen irstaiseen asemaan jonka jälkeen maiskutellen kuvasi hänet. Erinomaisen taidokkaasti sujui se häneltä silloin, kun kuvattavana oli nainen. Hänen mielikuvituksensa näytti kadottaneen kyvyn ajatella naista hänen elämänsä säädyllisinä hetkinä, kun hän puettuna kävelee, rukoilee tai ottaa vieraita vastaan. Hän ajatteli vain likaisia ja rivoja hetkiä.
Kaikki tuo virtasi hänen huuliltaan kuin itsestään ja värit vahvistuivat sitä mukaa, kun hän vähitellen ryypiskeli viinaa. Viina vaikutti häneen erikoisemmalla tavalla. Se kiihoitti hänen aivojaan. Hänen puheensa kävi äänekkäämmäksi, tulisemmaksi ja inhoittavammaksi, mutta hänen liikkeensä jäivät ikäänkuin koskemattomiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat raittiit, sen vuoksi häntä ei kukaan koskaan nähnyt juopuneena, vaikka hän todellisuudessa oli juovuksissa joka ilta. Minulle se selvisi erikoisesti, kun hän kello kahdentoista aikana yöllä, tyhjennettyään pullonsa ja nuhdeltuaan meitä, että emme kahden kesken olleet juoneet edes puolta pulloa bessarabialaista huonoa viiniä, nousi ja ystävällisesti selkään meitä taputellen, lausui:
— No, entä nyt, nuoret ystäväni, nyt saamme mennä suoraan Balahnyyn!
Kokemattomuudestani huolimatta tällä alalla, me Roganskyn kanssa tiesimme, mikä Balahny oli. Se oli kaukainen kaupungin osa, jossa sijaitsivat likaisimmat laitokset. Tiesin lukiolaisten siellä käyvän. Olin kuullut heidän kertovan siellä saamistaan vaikutelmista, tiesin senkin, että usea heistä oli noihin laitoksiin tutustunut juuri Tshuprenkon kautta. Mutta sittenkään en odottanut hänen ehdottavan sitä meille ja etenkin minulle, joka vasta äsken olin täyttänyt viisitoista vuotta. Rogansky oli vuotta vanhempi minua, mutta ruumiillisesti oli hän heikommin kehittynyt kuin minä. Hän näytti vielä lapselta.
Mutta Tshuprenko ikäänkuin ei nähnyt meitä — kahta kypsymätöntä nuorukaista, jotka hänen edessään istuimme. Tuntui kuin olisi hänellä ollut laadittu tuonsuuntainen hurja keskusteluohjelma, josta tämä muodosti yhden osan.
En käsittänyt, miksi hänen ehdotuksensa vaikutti minuun tympäisevästi. Huolimatta siitä, että omasin tietoja näistä asioista ja olin monessa suhteessa turmeltunut, oli minussa vielä nähtävästi jäljellä paljon puhtautta.
Roganskyssä luullakseni ei tuo ehdotus herättänyt samoja tunteita.
Hän katsahti minuun ja virkkoi hiljaan: