— Ei, tapasin toverin…
— En tahdo, että käyt siellä. Siellä käy huonoja naisia, ja sinä olet liian nuori sellaiseen seuraan.
2.
Kiiruhdan pikemmin sivuuttaakseni nämä vuodet. Viides ja kuudes luokka olivat minulle jonkinmoista väliaikaa. Olin kasvanut, mutta en vielä täysin kehittynyt. Minusta tuntui, että koulussa ja kotona eivät olleet selvillä, miten suhtautua minuun. Kuolettava ikäkausi, jolloin sielu samoin kuin ruumiskin on vailla selväpiirteistä yksilöllisyyttä. Jokaisen tunnin kuluessa vaihtuvat siinä mielialat ja elämänkatsomus, jokainen sivusta tullut vaikutus jättää siihen jäljen, tarttuu siihen ja voimaperäisyytensä mukaisesti joskus vallitseekin siinä.
Tuo ikäkausi on kuin luotu sitä varten, että taitava ja syvällinen ihmissielun tuntija tekisi nuorukaisesta ihmisen, antaen hänelle varman suunnan vastaista elämää varten. Jos kasvattajamme omaisivat edes hiukkasen verran tuota suurta, tavallista, arkipäiväistä, käytännöllistä elämää varten tarvittavan ymmärryksen yli kohoavaa kykyä, — hituisen luovaa kykyä, — niin voisivat he ilman vaivannäköä muodostaa ihmisiä niistä tuhansista nuorista sieluista, joitten kehitystä joutuvat ohjaamaan.
Mutta he eivät tunne mitään, eivätkä näe mitään. Tuo ikäkausi on heille vain "epämukava", koska se aiheuttaa niin paljon puuhaa. Tuossa ijässä on nuorukainen taipuvainen sääntöjen rikkomiseen, hairahduksiin. Hän on epävakaa, röyhkeä, häntä täytyy ankarammin valvoa, nuhdella, rangaista, ja se häiritsee opettajain rauhaa, mielialaa sekä hyvää ruokahalua.
Toukokuussa pääsin seitsemännelle luokalle. Se kesä muodostui erikoisemmaksi. Ulkonaisiin oloihin nähden se ei eronnut edellisistä. Sama meri, sama kesähuvila, sama seura, joka oli kasvanut samoinkuin minäkin.
Mutta tänä kesänä saavutti ruumiillinen kehitykseni ikäänkuin kypsyytensä. Loppupuolella kesää olin miehistynyt. Ääneni, joka viime kuukausina murtui niin hullunkurisesti, vakaantui, muodostuen jokseenkin vahvaksi miellyttävän soinnukkaaksi baritooni-ääneksi. Ylähuuleen ilmestyi mustia untuvia, jotka aivan huomaamatta kasvoivat viiksiksi. Ruumiini suhteettomuudet olivat kadonneet. Olin tullut kookkaaksi ja näytin nuorelta mieheltä.
Kun toverini syyskuulla kokoontuivat, huomasin useassa heissä tapahtuneen saman muutoksen. Olimme melkein kaikki saman ikäiset. Kaikki olivat miehistyneet, tulleet aikuisiksi.
Luokalla oli nyt jonkinlaista arvokkuutta. Aivan itsestään katosivat lapselliset hassutukset. Me tunsimme tuulahduksia jo sangen lähellä olevasta tulevaisuudesta — lukion lopettamisesta ja edessä olevasta omintakeisesta elämästä.