Minä muutuin kauniiksi nuoreksi mieheksi. Sen ohella, mitä kuvastin minulle siitä osoitti, vahvisti sitä myös seurapiirini neitosten suhtautuminen minuun. He olivat myöskin kasvaneet isoiksi, ja käyttivät pitkiä hameita ja kuosinmukaisia hattuja. Syyskauden ensi illoista lähtien olin kymmenkunnan rakkausjutun keskipisteenä. Minua ihailtiin, minuun rakastuttiin ja melkein kosittiinkin.
Mutta tunsin heidät vallan hyvin, — tyhmistä tyttösistä olivat he silmissäni muuttuneet tyhmiksi naisiksi, jotka minua eivät vähääkään huvittaneet.
Keskitalvella juhlittiin minun seitsentoistavuotisjuhlaani ja pian sen jälkeen tapahtui seikka, joka antoi elämälleni uuden suunnan.
Minua ihailivat niin hyvin neitoset kuin vanhemmatkin naiset; moni heistä jäädessään kahden kesken kanssani lausui keskustelussa viittauksia, joista olisin voinut tehdä eräitä määrättyjä johtopäätöksiä. Tiesin noiden rouvien pettävän miehiään. Minulle mainittiin heidän sankariensa nimet, sillä näistä asioista puhuttiin, peittelemättä.
Toverinani oli pysyväisesti Rogansky. Hän oli kasvatukseensa, seurapiiriinsä sekä käsityksiinsä nähden suuresti kaltaiseni nuorukainen. Välillämme oli yksi ainoa eroavaisuus: hän oli huvitettu kirjoista, joita oli paljon lukenut jo lapsuudestaan saakka, minä luin tuskin yhtään. Tutustuimme illanvietoissa ja tanssiaisissa sekä pikku juomingeissa, joita joskus järjestimme. Mutta emme olleet ystäviä. Sydämellisiä siteitä ei välillemme syntynyt, mikä oli sitäkin omituisempaa, kun melkein joka päivä aina jossakin tapasimme toisemme ja olimme yhdessä.
Rogansky ei koskaan halunnut minulle osoittaa henkistä etevämmyyttään, pikemmin hän salaili sitä, ettei olisi saattanut minua epämukavaan asemaan ja puhui minulle ainoastaan käsityskykyni rajoissa olevista asioista.
Eräänä päivänä tapasimme taas Tshuprenkon kaupungin puiston läheisyydessä sijaitsevan ravintolan luona, jolloin hän samoin kuin ensimäiselläkin kerralla vei meidät "hiljaiseen sopukkaan". Toistui taas viina- ja viinipullojuttu ja taaskin tulvi ylitsemme kahden tunnin aikana ruokottomuuksien ja häpeällisten paljastusten tulva.
Muistellessani sitä, ajattelen tuon ihmisen olleen aivan yksinkertaisesti sairaan. Ehkä oli hän mielenvikainenkin, mutta sitä ei kenkään huomannut, sillä mielenvikaisuuttaan hän osoitti siellä hiljaisessa sopukassa, jonka tunsivat ainoastaan lukiolaiset, jotka kunnioittaen hänen luottamustaan eivät antaneet mitään ilmi.
Mutta minä en jaksa käsittää, että henkisesti terve ihminen viehättyisi niin säännöllisesti monien vuosien kestäessä joka päivä puhumaan ruokottomuuksia ja kuvailemaan irstaisia asioita. Entä sitten tuo itsepäinen halu saastuttaa nuorta, tahratonta sielua, ilman että siitä oli hänelle mitään etua, ilman oman voiton pyyntiä… Oliko tuo terveiden aivojen ilmaisua? Näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen tietäessään, että joku hänen kasvattamistaan lukiolaisista ei vielä ollut lähestynyt naista.
Hän muisti kieltäytymisemme edellisellä kerralla ja tiedusteli heti suhtautumistamme tuohon kysymykseen. Päästyään selville kokemattomuudestamme, hän alkoi nauraa meille, mikä nauru vaikutti minuun sangen ärsyttävästi. Salainen uteliaisuus oli jo aikoja sitten herännyt minussa, se kiusasi minua, häiritsi usein untani. Tiedän varmasti sen olleen sulaa uteliaisuutta: vereni oli rauhallinen. Mutta sittenkin muodosti se otollisen maaperän, johon Tshuprenko menestyksellä saattoi kylvää siementä ja tällä kerralla johti se toiseen tulokseen kuin ensi kerralla.