Vaikka tahdon olla totuudenmukainen ja seikkaperäinen, en voi kertoa kaikkea, mitä tapahtui enkä etenkään sitä, minkälaisena tekijänä Tshuprenko oli. Sen kuvaamiseen ei löydy sanoja, joita voisi kirjottaa. Nyt käsitän selvästi, että ihminen, jonka huostaan sielumme välittömästi olivat jätetyt, oli mielipuoli. Hänessä oli nuorukaisten sielujen tarkoitukseton turmelemisvimma. Hän oli ollut opettajana jo viisitoista vuotta ennen minun tuloani lukioon, ja oli siinä virassa vielä kauvan sen jälkeenkin. Häntä pidettiin yhtenä parhaimmista opettajista, sillä hän tuli oppilaiden kanssa hyvin toimeen, eikä hänen milloinkaan huomattu poikkeavan säännöistä. Hänen taipumuksensa juoppouteen oli kyllä tunnettu, mutta ketä olisi liikuttanut hänen yksityiselämänsä etenkin kun hän lukiossa aina esiintyi raittiina.
Sinä iltana tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja kun täti sekä setä tiesivät, että en ollut kenenkään tuttavan luona, olivat he sangen rauhattomia. He valvoivat molemmat, vaikka säännöllisissä oloissa, kotosalla ollessaan, he paneutuivat makuulle jo ennen kello yhtä.
Heti tultuani alkoi sadella kysymyksiä: — Missä olit? Kenen kanssa? Mitä teit? Miksi näin myöhään? En ollut päihtynyt, mutta en aivan selväkään. Se oli kuitenkin pikku seikka. Olin ennenkin juonut viiniä ja palannut kotiin hiukan liikutettuna, mutta olin osannut suoriutua siitä hyvin.
Tällä kerralla sekoittautui viiniin jotain, mikä minulle oli aivan uutta. Olin siihen määrin tapahtuman johdosta masennuksissa, että en kyennyt itseäni hillitsemään.
Kohtelin aina tätiä ja Nikodim Kondratjevitshiä kunnioittavasti ja lempeästi. Heidän liiallinen huolenpitonsa joskus painosti minua, mutta käsitin sen johtuvan heidän sydämellisyydestään ja siitä, että he olivat minuun suuresti kiintyneet. Heillä ei ollut lapsia ja minä olin heillä pojan asemassa.
Tällä kerralla heidän vaatimuksensa saada tietää jokainen askeleeni jostakin syystä sai minut raivostumaan, joten vastasin jokseenkin epäkohteliaasti: — Mutta setä… minä… en ole mikään poika. En voi tehdä tiliä jokaisesta askeleestani.
— Mitä? huudahti Nikodim Kondratjevitsh suuresti ihmeissään. Hän ei nähtävästi käsittänyt vastaustani. Täti loukkaantui — punastui, tuiskahti ja poistui huoneeseensa. Mutta setä luontaisella perusteellisuudellaan halusi saada asiasta selvän.
— Ystäväiseni, sinä et käsittänyt meitä oikein. Me emme halua kahlehtia sinua valvonnalla, mutta me olimme levottomat sinun tähtesi.
— Minulle ei voi mitään tapahtua. Tahdon nukkumaan.
— Hyvä on, mene nukkumaan. Huomenna olet ehkä kohteliaampi.