— Hyvää yötä, setä!
Menin huoneeseeni, jonka oven äänekkäästi ja mielenosotuksellisesti lukitsin. Olin mitä huonoimmalla tuulella. En muista tarkemmin eritellä ja selittää sitä. Mielessäni on pysynyt sen tausta: loukkauksen, alentumisen tai jonkun korvaamattoman tappion syvä tunne. Muistelin katkelmia Tshuprenkon puheista, joilla hän "todisteli" minulle. Vaikka en vastustellut häntä, lienee hän sittenkin huomannut minussa epäröimistä ja vastustusta. Juotuaan viinaa, hän otti minua vyötäisistä kiinni ja puhui:
— Runous? Kaikki se on lörpötystä. Runoilijoiden keksimää. Kun heillä ei ollut aiheita, mistä kirjoittaa, rakensivat he kauniita paperilinnoja… Ei ole mitään runoutta olemassa, yksi on, veliseni olemassa — eläintiede… Mitä runoutta on aamiaisessa tai päivällisessä? ja sehän on aivan samaa… Nälkäinen, terve ihminen syö yksinkertaisesti punajuurikeittoa, puuroa sekä palan lihaa, mutta ihminen, jonka elimistö on kehittynyt, tai toisin sanoen turmeltunut, herkuttelee, keksii hienoja ruokalajeja, nauttii niistä ja tuntee runollisesti… Niin, niin, veliseni! Sanon sinulle, että runous itse asiassa on vain irstailua, sillä runoilijat juuri pukevat kaiken jokapäiväisyyden, luonnollisen ja välttämättömän kauniisiin muotoihin ja sillä välin kun tavallinen ihminen turvautuu siihen tarpeen mukaan, hekumoivat he runoissaan päivin sekä öin. Minä, veliseni, kirjoittelen itse runoja… Tiedän siis…
Olin siinä ijässä, jolloin kaikki, mitä vielä en tietänyt ja mikä minulle oli uutta, viehätti ajatuksiani, jotka silloin vielä olivat perin köyhät ja puutteelliset. Tshuprenkon teoriat olivat mielestäni niin omituiset, rohkeat, kun ne poikkesivat kaikesta siitä, mitä elämän tuosta puolesta olin kuullut ja lukenut.
Mutta nyt ollessani yksin huoneessani, kohosivat sielussani ikäänkuin kätketyt voimat, ja minä olin kuulevinani, miten sieluni nyyhkytti.
Muistan, miten se tapahtui, ja kysymykseeni, olisinko kyennyt jatkamaan alkamaani, jos olisin ollut yksin, oman ohjaukseni varassa, — olen pakoitettu vastaamaan: en milloinkaan.
Sinä iltana nousi rinnassani hetkittäin vastustuksen ääniä, jolloin olin valmis en vain lähtemään, vaan jopa suinpäin poisjuoksemaan. Mutta minua hallitsi ja tahtoani tukahdutti vanhempi — Tshuprenko. Epäilyksiini vastasi hän Mefiston pilkkahymyllä, joka loukkasi kokemattoman mieleni järjetöntä itserakkautta. Pelkäsin hänen pilkkaansa ja arvosteluansa.
Mutta nyt olin vapaa. Kukaan ei hallinnut minua — ei setänikään, josta minua suojeli lukittu oveni — ja mielialani oli, kuin olisin houkutuksesta ollut ottamassa osaa ryöstöön tai murhaan.
Minkä tähden, mihin tarkoitukseen ja kenelle se oli tarpeellista? Käsittäisin ja antaisin sille oikeutuksensa, jos minulla olisi ollut halua siihen. Toisethan tavallisesti tuntevat siihen halua ja menevät sinne kuluttaen aikansa hupaisesti. Minä sitävastoin, varhaisista tiedoista ja mielikuvituksen alituisesta työskentelemisestä huolimatta, tunsin inhoa siihen. Sellaista lokaa, saastaa, loukkaavaa alhaisuutta, sellaista häväistystä. Oli, kuin olisin siirtynyt toiseen maailmaan, jossa kaikki oli vastakohtaani ja vihamielistä minulle, ja jossa joistakin, minusta riippumattomista seikoista, jouduin paljastamaan salatuimmat ihmisominaisuuteni. Enkä tuntenut muuta kuin häpeää, inhoa ja kidutusta.
Kauheinta tuossa kaikessa oli, että tunsin itseni ikäänkuin toiseksi
ihmiseksi. Jotain oli tapahtunut minussa, joku perusteellinen muutos.
Jotain parhainta, kalleinta, mitä minulla oli ollut, olin kadottanut.
Jouduin epätoivoon.