Kuljin kauvan huoneessani uskaltamatta laskeutua vuoteelleni, sillä pelkäsin kiduttavaa unettomuutta. Olisin halunnut puhua mielentilastani jollekin, selittää, uskoin, että se olisi helpottanut. Mutta sellaista ihmistä ei ollut luonani. Ei ollut koko kaupungissa.
Sellainen ystävä, kuin Rogansky, ei ollut siihen sopiva. Hän oli ystäväni illoin, illanvietoissa, pikku tanssiaisissa ja ehkä vielä pikku juomingeissakin. Mutta sellaiselle ystävälle en mistään hinnasta olisi avannut sieluani.
Äkkiä tietämättäni — en voi käsittää, miksi juuri sinä iltana ja tuollaisena hetkenä — eteeni ilmestyi tuttu, läheinen mutta melkein unhotettu Marinkan kuva. Niin, olin jälleen unohtanut hänet. Näinä kahtena vuotena ei mikään ollut muistuttanut hänestä, ja nyt sinä hetkenä, jolloin ehkä ensi kerran tunsin todellista surua, hän ilmestyi minulle.
Näin hänet selvästi. Kiihottunut mielikuvitus loihti hänet sellaisena, kun hän oli viime lähtöni aamulla kaataessaan minulle teetä; muistin hänen sanansa: "Sinä yksin tulet minulla olemaan… minä olen aina sinua varten." Niin oli hän lausunut. "Sinä unohdat minut, mutta ei se haittaa…"
Todellakin, ei se "haitannut", sillä olinhan unohtanut hänet, mutta nyt, kun minulle oli tapahtunut onnettomuus, muistin hänet heti. Hän on aina minua varten. Nytkin juuri on hän minua varten.
Nuhtelin tietysti itseäni siitä, etten kertaakaan kahteen vuoteen ollut hänelle kirjottanut. Ajattelin, että jos hän olisi ollut siinä, luonani, olisin hänelle kertonut kaikki, salaamatta mitään, en olisi hävennyt kertoa hänelle kaikkein inhottavimpia pikkuseikkojakaan. Siellä, lammen rannallahan, "meidän raitamme" alla… Enemmän tuskin saattaa loukata niin puhdasta olentoa, kuin hän oli. Eikä hän osannut muuta sanoa kuin: "kuinka onneton sinä olet"!
Se oli ennustusta. Hän käsitti vaistomaisesti, että silloin osottamani luonteen piirre oli johtava minut onnettomuuteen. Ja nyt olenkin, enkä enään sen kynnyksellä — olenhan astunut sen yli.
Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan. Pinnistin mielikuvitustani, tahdoin ikäänkuin pakoittaa Marinkan kuvan puhumaan minulle jotain, mutta se oli tyhjä toive. Istuuduin pöydän luo ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjotin kirjettä Marinkalle. Kirjotin kuumeisesti, hermostuneesti, nopeaan. Ajatukset riensivät suurella vauhdilla kynäni edellä. Kirjotin:
"Marinka, kallis, ainoa ystäväni koko maailmassa! Olen syyllinen edessäsi, mutta sinä annat kaikki anteeksi. Olen tänään suuresti onneton, ja sanottuani sen sinulle, tuli minun helpompi olla. En tiedä miksi, mutta tunnen olevani pakoitettu kertomaan sinulle kaiken, sivuuttamatta yhtäkään piirrettä. Kuule siis…"
Ja niin kerroin, eläen vielä kerran inhon ja kauhun tunteet. Kirjotin seikkaperäisesti, peittelemättä, ikäänkuin rangaisten itseäni, ja kun olin lopettanut, lisäsin: