"Ystävä rakas, ehkä joskus me käsitämme, miten suuri onnettomuus oli meille molemmille, että meidän ennen yhtenä ollut sielumme eroitettiin kahdeksi. Ehkä sinulle se ei olekaan, mutta minulle… Jos sinä olisit ollut luonani en milloinkaan olisi langennut tuohon syvään kuiluun."
Niin, todellakin, kirje rauhotti minua. Ajattelin jo nukkumista, aloin riisuutua, paneuduin makuulle ja vihdoin itsepintaisen unettomuuden jälkeen onnistuin nukahtamaan.
Aamulla minua ruokailuhuoneessa odotteli Nikodim Kondratjevitsh. Tapansa mukaan hän luki sanomalehteä, joka oli ainoa henkisen ravintonsa lähde. Hän otti minut vastaan, kuten minusta näytti, liiotellulla ystävällisyydellä. Hän piti itseään ihmis- ja erikoisesti näin nuoren sydämen tuntijana. Kasvattaessaan minua hän oli taipuvainen tuudittamaan itseään siihen erehdykseen, että oli kehittänyt minut kunnolliseksi nuoreksi mieheksi. Ja tuossa ystävällisyydessä minä, tottuneena hänen ajatuksiaan tulkitsemaan, huomasin piilevän tarkoituksen kohdella minua tahdillisesti ja viisaasti. Hän hillitsi itseään tavallista taidokkaammin.
— No, — lausui hän, — minä tietysti en rupea kyselemään, missä sinä olit ja mitä teit? Olen vakuutettu, että on olemassa monin verroin huonompia paikkoja, kuin se, mistä sinä eilen tulit. Mutta sinun pitäisi, ystäväiseni, mahdollisuuden mukaan ilmottaa meille ennakolta. Tätisi oli kauhean levoton.
— Hyvä on, setä, tulen vastaisuudessa ilmottamaan ennakolta.
— Ja sitten, koska sinä nyt olet jo täysi-ikäinen nuori mies, niin pidän velvollisuutenani sanoa sinulle, että eräissä suhteissa… sinä ymmärrät minua… täytyy olla sangen varovainen.
Käsitin heti, mistä "suhteista" hän puhui, mutta halusin silti osottaa, etten käsittänyt.
— Mistä te puhutte, setä?
— Puhun sellaisista paikoista, joihin sinua voivat toverisi houkutella. Jumalan tähden, varjele itseäsi, Voldemar. Tiedätkö, on olemassa tauteja, jotka saattavat turmella ihmisen koko elämän. Ymmärrätkö minua?
— Kyllä, setä, ymmärrän?