He eivät sentään olleet ilkeitä, kovettuneita, ikävystyttäviä ihmisiä. Heillä oli perhe, tapasimme heitä seurassa, jossa he käyttäytyivät tavallisten, keskinkertaisten ihmisten tavoin, joille kaikki inhimilliset tunteet olivat ominaisia. Mutta kouluun kulkivat he kuin työläiset tehtaaseen, samoin kuin junailija junaan, jossa hän jo puolet ijästään päivästä päivään on matkustellut; ei ollut olemassa mitään yhteyttä heidän persoonallisuutensa, yksityiselämänsä ja koulutyön välillä.
Jatkan kertomustani. Minua itseänikin vaivaa, kun täytyy kertoa vain rumia asioita. Mutta ottaessani kynän käteeni ja ryhtyessäni kertomaan nuoruustarinaani lupasin tehdä sen totuudenmukaisesti. Onko minun syyni, että nuoruuteni oli likarapakko, johon olin vajota ja hukkua miltei kokonaan… Oli kulunut muutamia päiviä siitä kun liian myöhään olin saapunut kotiin. Se oli kauhea päivä, lukiossa ollessani olin hajamielinen, vastailin väärin opettajien kysymyksiin, toverieni seurassa olin äreä ja tein heille vääryyttä. Tuo alkoi aamulla vuoteelta noustessani, kasvoi lukioon mennessäni, kiihtyen siitä yhä yltyvällä voimalla.
Kotiin palasin hermostuneena, ja nähtävästi oli kasvoissani joku huomattava muutos, koska Nikodim Kondratjevitsh sekä täti, päivälliselle tultuani yhteen ääneen kysyivät:
— Voldemar, oletko terve?
Rypistin kulmiani.
— Mistä syystä arvelette, etten olisi terve? Enhän valita…
— Olet kalpea… Olet laihtunutkin.
— Teistä vain näyttää siltä. Olen aivan terve. Mutta koko päivällisen aikana he eivät rauhoittuneet. Minulla oli huono ruokahalu. Sietämätön mieliala ilmeni jokaisessa liikkeessäni. Vaikenin itsepintaisesti, ja jos minulta kysyttiin jotain, vastailin katkonaisesti ja ärtyneesti.
Siitä huolimatta annettiin minulle tämä ensimäinen päivä anteeksi.
Mutta mieliala yhä paheni. Nikodim Kondratjevitsh tarkkaili minua.
Hän näki minun jostain kärsivän, että silmiini ilmaantui ikäänkuin
epätoivoinen ilme, että väliin olin kovin rauhaton.
Toisinaan hän huomasi kasvoillani ruumiillisten kärsimysten oireita. Kärsin todellakin suuresti, mikä kärsimys kasvoi yhä, kun en voinut siitä kenellekään puhua.