Mutta enemmän minua vaivasi tieto, että aivan pian, millä hetkellä tahansa saattaa uskollinen sieluni vartija Nikodim Kondratjevitsh hyökätä kimppuuni ja alkaa ystävällisesti tiedustella.
Oh, olin päättänyt olla järkähtämättömän luja. Loin mieleeni kuvan kaikista hänen yrityksistään, kiertoteistään ja kaarteluistaan ja valmistauduin niiden varalle. Mutta minä en huomannut yksinkertaisinta. Ja siinä jouduin häviölle, mutta, kuten osottautui, edukseni. Eräänä iltana kiireellisesti silmäiltyäni läksyjäni makailin vuoteellani, tuntien itseni heikoksi. Ovelleni kolkutettiin. Arvasin heti, että se oli Nikodim Kondratjevitsh.
— Kuka siellä? — kysyin nousematta sängystä.
— Saako tulla?
— Kyllä, setä. — Aloin vaivaloisesti nousta vuoteelta, mutta hän oli astunut huoneeseeni tavallista nopeammin ja lähestyi sänkyäni.
— Ei tarvitse, ei tarvitse, makaa vaan… Kun haluttaa, niin pitää makailla… ja koskettaen olkapäihini hän asetti minut takaisin sänkyyn istahtaen itsekin siihen.
— Häiritsenkö tulollani ja istumisellani? — kysyi hän.
— Ette suinkaan, setä… Teillä on varmaan jotain sanottavaa minulle?
— Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?
— Ei mitään erikoisempaa…