— No, sitten sanon minä. Näetkö, Voldemar, olen itse ollut nuori ja tyhmä… ja olen kärsinyt paljon, — mutta en nuoruuteni vaan tyhmyyteni vuoksi. Näetkö, nuoruus on sellainen ihana asia, että jos ihmiset nauttisivat siitä järkevästi, niin he olisivat onnellisia kuin jumalat, ja jumalat, ymmärrätkö, ovat mustasukkaisia, minkä vuoksi nuoruuteen tuli yhdistetyksi välttämätön tyhmyys… Minä tietysti lasken leikkiä. Saattaahan; olla järkevä ja sittenkin kärsiä… Mitä? Onko vaikea kääntyä? Luullakseni olet neuvotellut "kokeneiden" toverien kanssa ja tehnyt vieläkin suurempia tyhmyyksiä? Eikö niin? Niinhän se aina on… Muistan, että minullekin tapahtui sellaista.
— Mitä te puhutte, setä — huudahdin hämmästyneenä ja katseessani kuvastui nähtävästi enemmän ihmettelyä hänen tarkkanäköisyytensä vuoksi kuin tietämättömyyttä.
— Rakas… Me olemme kaikki luodut samasta savesta, ja ken tuntee tuon savenpalasen ominaisuudet, hän tuntee myös kaiken saven, olkoonpa sitä kuinka paljon tahansa. Minä jo silloin, kun tulit kotiin kello kaksi, ymmärsin… ja surin, surin kauheasti. Kuulin, miten sinä pitkään, pitkään aikaan et voinut rauhottua ja nukkua. Niin, ystäväiseni, meidän alkuperäinen puhtautemme nousee meissä aina vastarintaan, mutta sitten… elämä tasottaa kaiken… Niin. Niin, että heitä pois kaikki vaikenemiset ja mene mitä pikemmin lääkärin luo… Ei, odota: minulla on tuttu lääkäri, sangen hyvä ja vaatimaton… Lähetän heti häntä hakemaan…
— Setä! — lausuin vastustaen, vaikka sangen heikosti, hänen noustuaan sänkyni laidalta.
— No, riittää jo… Mitä tyhmyyksiä. Siveellisestä puolesta puhumme sitten. Kaikella on aikansa. Sinun täytyy tietää, että ennen kaikkea olen ystäväsi, ja sitten vasta setäsi. Kun — suo anteeksi vertaukseni — varas, yrittäessään vaaralliseen paikkaan, on loukannut päänsä, niin sidotaan hänen haavansa ensin ja sitten vasta tuomitaan… Minä kirjotan täällä luonasi, ja tätisi ei tule saamaan siitä mitään tietoa. Suostutko?
— Miten vaan haluatte, setä!
Olin voitettu, ja kun en enään tarvinnut häpeääni peitellä, niin iloitsinkin, että asia oli saanut näin oikean käänteen.
Kirjelappu oli kirjotettu, setä antoi sen palvelijalle jääden sänkyni laidalle istumaan puhellen koko ajan. Hän puhui kauhean paljon, viisaasti ja ikävästi. Puhui siitä, miten ihmiset kokemattomuutensa perusteella ja harkitsevaisuuden puutteesta muuttavat kärsimykseksi parhaimman, minkä omaavat — nuoruuden.
— Ja se johtuu siitä, ystäväni, etteivät nuoret luota vanhempiin. Jos olisit rehellisesti, luottavasti kysynyt minulta neuvoa, et nyt kärsisi. Sinun täytyy olla avomielinen minulle, Voldemar, ja tämä sattuma, toivon, saa sinut siitä vakuutetuksi.
Lääkäri saapui. Seurasi häpeällinen tarkastus, tavanmukainen pään pyörittäminen ja lohdullinen tieto, ettei mitään vakavaa ole olemassa ja lupa olla joutumatta epätoivoon. Määrättiin parantamiskeinoja ja ruokajärjestelmä.