Puolen tunnin kuluttua lääkärin poistumisen jälkeen astui täti sisään ja alkoi todellisesti huolestunut ilme kasvoillaan lääkitsemään minua vatsataudin vaikeuttamasta influenssasta. Minun täytyi kestää kaksinkertaista lääkitsemistä.
Seuraavana päivänä kirjotti setä omakätisesti lukioon kirjeen sairastumisestani ja minä en koko viikkoon ollut lukiossa.
Minun täytyi ajatella, että setä oli pitänyt sanansa. Kuten näytti, antoi hän tädin olla erehdyksessään, sillä koko viikon hän ainakin tunnollisesti ahtoi minuun kiinapulveria ja muita kotoisia lääkkeitä. En tiedä vain, mitä kohtaan hän tunsi sääliä, minun itserakkauttani vai tätini hyvyyttä kohtaan.
Mutta hän erehtyi ajatellessaan minun neuvotelleen toverien kanssa. Rogansky yksin tiesi minua kohdanneesta onnettomuudesta, kenellekään muille en ollut siitä kertonut. Yleensä oli lukiossa yli kuudentoista ikäisten oppilaiden kesken tapana puhua vapaasti näistä asioista. Melkein kaikki olivat joko Tshuprenkon kautta tai omintakeisesti tutustuneet "Balahny"-nimiseen paikkaan. Ja luokassa oli melkein varmasti aina joku, joka sai kärsiä epämiellyttävistä seurauksista. Mutta sitä ei kukaan hävennyt vaan päinvastoin useat ylpeilivät ja kerskailivatkin.
Minulla ei ollut vähintäkään halua kertoa kenellekään elämästäni. En ollut huono toveri, mutta kuitenkin sydämeni syvyydessä halveksin luokkaani, joka enemmistöltään ei kuulunut kaupungin "parempaan säätyyn". Heidän keskuudestaan valitsin ystäviä vaativaisesti. Sinä aikana en ollut kenenkään kanssa läheisissä suhteissa paitsi Roganskyn, mutta ystävyytemme hänenkin kanssaan oli jonkinlaista kylmää ja sovinnaista.
Kerran pyhänä, tädin lähdettyä kotoa vieraskäynneille, Nikodim
Kondratjevitsh lausui minulle.
— Tapasin eilen lääkärimme, ja hän ilmoitti, että sinä pääsit onnellisesti pälkähästä. Keskustelkaamme nyt.
— Mistä, setä?
— Mistäkö? No, niin sanoakseni, asian siveellisestä puolesta.
— Mutta setä, jos te haluatte nuhdella minua, niin vakuutan, itse tehneeni sen jo…