— Miksi nuhdella, ystäväni? Se on hyödytöntä, ja minä vihaan sellaista. Tahdon vain, että voisit käyttää hyväksesi elämänkokemuksiani. Minkä tähden sinun tulisi kiusaantua oppiakseni elämään, kun voit käyttää hyväksesi toisten kokemuksia. Oppikirjoja, ystäväni, ei kirjoteta jokaiselle oppilaalle, vaan yksi kaikkia varten. Katso, minä otan tämän asian järkevältä kannalta, siis terveesti. Alkeellisimpina aikoina elämän ollessa yksinkertaisen, ihmisetkin toimivat yksinkertaisesti: kun nuorukainen miehistyi ja astui täysikasvaneena nuorukaisijän rajan yli, kun verensä alkoi osata syttyä, ja sydämensä värähdellen lyödä neitosen hunnun nähdessään, niin hänelle etsittiin neito ja hänet naitettiin. Mutta meidän aikanamme on elämä käynyt tavattoman mutkalliseksi. Tullakseen itsenäiseksi ihmiseksi, eivät riitä pikku viikset ja parta, eivät edes isot viikset tai iso partakaan. Ei riitä, että tuntee verensä kuohuvan, täytyy ensin päättää lukio, sen jälkeen yliopiston tai jonkun muun oppilaitoksen oppijakso sekä ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla vakava maaperä jalkojen alla. Tällä tavoin on naimaikä siirtynyt noin kymmenen vuotta eteenpäin, mutta luonto ei ole muuttunut hituistakaan. Yksikään sen ominaisuuksista ei ole siirtynyt, se kulkee rataansa järkähtämättömästi, minkä sinä juuri olet meille osoittanut seitsemäntoista ikäisenä. Tunnustaakseni on se hiukan aikaista, mutta se on tosiseikka, ja sen vuoksi varteen otettava.
Istuuduin pöydän luo hänen vastapäätään koettaen asettua mukavimpaan ja rauhallisimpaan asentoon, sillä kokemuksesta tiesin, että setä tulisi kauvan nauttimaan omasta kaunopuheliaisuudestaan. Kysymys vereni syttyväisyydestä oli jo selvitetty sekä perin pohjin pohdittu. Mutta hän puhui vielä kauvan samasta aiheesta. Esittipä latinalaisia lausuntoja ja viittasi keskiaikaan ja vanhaan Kreikkaan.
Vihdoin oli kysymys hänenkin mielestään tullut selväksi ja hän siirtyi eteenpäin. Niinpä hän lausui:
Nyt siirrymme toiseen. Näiden asianhaarojen vuoksi on valtio tullut pakotetuksi sietämään eräänlaisia laitoksia, jotka olemukseltaan ovat ristiriidassa siveyden ja uskonnon kanssa. Hyväksyen niiden olemassaolon se tässä tapauksessa välttämättömyyden pakosta ja niin sanoakseni suuremman pahan välttämiseksi, asettuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Mutta vaikka tämä laitos on, niin sanoakseni, tullut lain suopeudella pyhitetyksi, tulee kunnon ihmisen siitä huolimatta kaikin keinoin välttää sen palvelusta hyväkseen käyttämästä, ja tuskin voinetkaan minulle osottaa sen välttämättömyyttä. Minkätähden? jos olisit joku synkkämielinen, kurja erakko, vailla seuraa, tuttavuuksia… Mutta sinulla on laaja seurapiiri, on menestystä naisten kesken, — olkaamme avomieliset. Minähän valvon sinua ja näen: Olen nähnyt miten useampi kuin yksi pari ihania silmiä syttyy sinua katsellessa. Sivuutamme tietysti jo ennakolta tytöt. Heidän koskemattomuutensa on pyhä. Sen tapaiset mieltymykset johtavat raskaisiin seurauksiin… Mutta, Voldemar, et saattane olla tietämätön siitä, että meidän piirimme naimisissa olevat naiset eivät aina ole niin järkähtämättömiä… Minä, ystäväni, en kehoita sinua enkä anna liioin mitään ohjeita sinulle. Se alue on yksityinen, johon ei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua, — se on, niin sanoakseni, pyhimmästä pyhin, johon on pääsy vain uskotulla. Minä puhun vain ylimalkaisesti. Tahdon vaan osottaa, että sinun asemassasi olevalle nuorelle miehelle on sulaa hullutusta sellainen teko, mikä toiselle saattaa käydä välttämättömäksi. Ymmärräthän minua… Jättäkäämme asia tähän. Mutta sanon sinulle, etten siedä minkäänlaisia kotoisia rettelöltä joidenkin sisäkköjen tai muun palvelusväen kanssa yleensä. Se on sivistymätöntä ja rumaa. Sivistynyt ihminen ei koskaan laske asioitaan siihen asteeseen menemään, että ne muodostuisivat häväistysjutuiksi. Ymmärräthän nytkin minua… Ah, ystäväni, kaikissa asioissa tarvitaan järkeä, kun sitä vaan on, ei muusta ole väliä… Toivon, että olet käsittänyt minut täydellisesti. Nyt kuuluu soitto. Tätisi sieltä varmasti tulee. Se, josta puhuimme, ei tietysti koske häntä.
Täti tuli sisään ja heti ilmeni uusia puheenaiheita. Mutta keskusteluni Nikodim Kondratjevitshin kanssa ei haihtunut minulta jäljettömiin. Hän avasi minulle uuden näkökohdan.
Olin luonnollisesti tietoinen siitä, että nuoret, jopa elähtäneemmätkin naiset seurapiiristäni eivät aina olleet miehilleen niin ankaran uskollisia, mutta katselin sitä lapselliselta kannalta poikkeustapauksena ajatellen, että kunnon ihmiset ja sellaiset siveyden opettajat kuin setäni, ehdottomasti tuomitsevat sen. Nyt osottautuikin, että hän suhtautuu siihen köykäisesti, melkein leikillisesti, ottaen tuon seikan aivan vakavasti huomioon laatiessaan suunnitelmaa nuoren miehen käytöstä varten. Tuo oli minulle aivan uutta.
Ja kun minä tämän keskustelun jälkeen esiinnyin seurassa, katselin kokonaan toisilla silmillä nuorten rouvien kiemailua ja silmäyksiä, ja jos synnynnäinen kainouteni naisia kohtaan ei olisi ollut estämässä, on tietymätöntä, mihin minut kaikki tuo olisi johtanut.
Mutta kohta tein uuden havainnon, joka saattoi minut kokonaan ymmälle. Oli nimittäin syntynyt joku väärinkäsitys sisäkön kanssa, ja hänet erotettiin. Tämä jo jossain määrin minua ihmetytti. Sisäkkö oli jo kauvan, monta vuotta palvellut talossa, oli hiljainen ja nöyrä. Hän oli ruma ja omasi nunnamaisia taipumuksia. Lueskeli uskonnollisia kirjoja, jokaisen tilaisuuden sattuessa kävi kirkossa kärsien sävyisästi herrasväen oikut ja vääryydet.
Täti aina puhui siitä, että Dunja on hänet hemmotellut, jonka vuoksi lakkaamatta kiitteli häntä. Erikoisemmin oli hän liikutettu Dunjan ystävällisyydestä hänen pikku koiraansa kohtaan; mutta äkkiä eroitettiin Dunja jonkun turhan seikan takia.
Tädin luona alkoi nyt käydä sisäköksi pyrkijöitä. Hän puheli heidän kanssaan kauvan, tarkkaili heitä, tutkien mitä huolellisimmin heidän luonnettaan, elämänkäsitystään, pysähtyen vihdoinkin erääseen, jonka kutsui sunnuntaina lopullista vastausta kuulemaan.