Oli pyhäaamu, verrattain varhainen. Nikodim Kondratjevitsh oli jo juonut aamuteensä, lukenut lehtensä ja lopetteli parhaillaan jotakin työtään työhuoneessaan. Pyhäpäivinä makailin vuoteellani myöhempään. Minua odottamassa kiehui teekeittiö ruokailuhuoneessa koko ajan. Tällä kerralla nousin jostakin syystä hiukan aikaisemmin ja istuin jo ruokailuhuoneessa. Sinne tuloani ei nähtävästi kukaan ollut huomannut. Täti oli omassa kammiossaan, joka oli toinen huone ruokailuhuoneesta.
Ruokailuhuoneen läpi meni sedän miespalvelija, vanha Artera, joka samalla toimi kotisanansaattajana, mutta hän ei mennyt Nikodim Kondrajevitshin, vaan tätini luokse.
Kuulin kaikki, mitä talossa tapahtui. Hän ilmotti, että sisäköksi pyrkivä tyttö oli tullut kuulemaan lopullista vastausta.
— Vai niin, hyvä on, virkkoi täti. — Tulkoon tänne. Artem meni keittiöön palaten sieltä hetken kuluttua, mutta ei yksin, vaan häntä seuraavan sisäkkötarjokkaan kanssa. Tarkastin häntä tietenkin.
Hänen ulkomuotonsa oli huomiota herättävä. Pitkäkasvuinen, komea ja sisäköksi liian hienosti puettu. Tosin täti vaati, että sisäkön oli ulkonaisesti oltava sopusoinnussa asunnon valikoidun sisustuksen kanssa ja oli siitä arvatenkin jo ilmottanut hänelle.
Mutta sen lisäksi oli hänellä miellyttävät kasvot — ne eivät olleet kauniit — pikemmin päinvastoin, mutta ne olivat miellyttävät omituisine piirteineen, uhmailevat, iloisine, melkein nauravine silmineen. Noilla silmillään hän nopeasti tarkasti minut, siirtäen samassa katseensa pois. Minusta näytti, kuin olisivat hänen huulensakin keveästi hymyilleet.
Artem osoitti hänelle tädin huoneen ovea ja palatessaan ruokailuhuoneen läpi, kuiskasi minulle:
— Siinäpä vasta on riikinkukko! Ei olekaan jumalisen Dunjan kaltainen!
Hänen mentyään alkoi tädin huoneessa keskustelu, jonka kuulin kokonaisuudessaan sanasta sanaan.
— Mitä sanotte, rakkaani? kysyi täti.