— Tulin tietämään päätöstä! sanoi sisäkkö vahvalla, päättäväisellä mutta hiljaisella äänellä.
— Niin, niin, minä lupasin teille… Mutta minun täytyy ensin puhella teidän kanssanne… Tiedot teistä olen saanut. Ne ovat mukiin meneviä. Te olette palvellut Zablotskyllä?
— Niin… Minä palvelin heillä kolme vuotta. Rouvavainaan aikana jo.
— Minkätähden te lähditte sieltä pois? Minä puhuin vanhimman neidin kanssa… Hän oli sangen tyytyväinen teihin eikä käsitä, miksi te jätitte heidät.
— Se on hyvä rouva sellainen asia, ettei siitä viitsi puhua.
— Niin, niin… Ymmärrän kyllä. Kainoutenne on teille eduksi. Saiko se alkunsa vasta rouva Zablotskyn kuoleman jälkeen?
— Niin juuri, ei ollut puolta vuottakaan kulunut.
— Niin, miehet ovat kaikki samanlaiset… Te olette siitä päättäen kovin ankara?
— Olen velvollinen teille, rouva, ilmottamaan… Vaikka olen tyttö, niin on minulle sattunut onnettomuus…
— Teillä on ollut lapsi… tiedän kyllä… Mutta se ei liikuta minua.