En väitä, etten olisi kiinnittänyt huomiotani Liisaan. Hän miellytti minua veitikkamaisen ulkonäkönsä, solakkuutensa sekä luonteensa puolesta.
Hän ei luonnollisesti ollut sivistynyt, mutta hänen luontainen huomaavaisuutensa ilmeni kuitenkin tilaisuuden sattuessa sisäkön tehtävien rajoitetuissa puitteissakin. Koskaan ei hän joutunut ymmälle niissäkään kysymyksissä, jotka hänelle olivat uusia, hän koetti käsittää niitä joutumatta koskaan hämilleen. Jos hänen kanssaan antautui keskusteluun, olivat hänen mielipiteensä asioista, tietysti mitä jokapäiväisimmistä, aina itsenäisiä. Sitäpaitsi erosi hän edukseen entisestä Dunjashasta iloisuudellaan… Iloisuutensa ei esiintynyt typeränä nauruna, vaan vilkkaissa ja terveissä kasvojen ilmeissä. Silmissään oli paljon eloisuutta. Niissä elämä virtana vyöryi. Dunjashan nunnamaisen mielialan vaikutus saattoi minut aina ikävälle tuulelle.
Tunnustan peittelemättä, että Liisa usein sai vereni kuohumaan. Mutta en yrittänytkään lähennellä häntä. Siinä suhteessa olin puhdas ja vastaanottamaton.
Kuitenkaan ei se johtunut siveydestä, vaan kokonaan toisista syistä. Siveellisyyteni oli yleensä jo silloin epäilyksen alainen. Kaikki tällä alalla ilmenneet epäröimiseni, sieluni levottomuus, olivat aivan itsestään vaimenneet ja jos minua joku pidätti rohkeasta yrityksestä, niin oli se vain ulkonaista laatua.
Liisaan nähden ei ollut näitäkään esteitä. Asuimme hänen kanssaan samassa talossa, huoneenikaan ei ollut toisten huoneiden yhteydessä, joissa Nikodim Kondratjevitsh ja täti asuivat, vaan käytävässä, jonka päässä oli keittiö ja palvelijan huone.
En voinut unhottaa tädin ja Liisan välillä sekä tädin ja Nikodim
Kondratjevitshin välillä tapahtuneita ihmeellisiä keskusteluja.
Heidän ehättämisensä teki aseman niin yksinkertaiseksi, että sen
alhaisuus oli silminnähtävä ja liiaksi kouraantuntuva.
Sitäpaitsi saatoin oikeutetusti olla vakuutettu siitä, että tuohon määrin huolehtivaiset sukulaiset eivät pysähtyisi tuohon alustavaan toimenpiteeseen, vaan tulisivat suomaan itselleen tyydytyksen valvoa edelleenkin tekojani. Millään hinnalla en halunnut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan.
Mutta en voinut olla huomaamatta niitä omituisia, pitkiä ja paljon puhuvia silmäyksiä, joilla Liisa minua tuon tuostakin katseli. Se tapahtui noin kolme viikkoa sen jälestä kun Liisa tuli taloomme. Sitä ennen hän ikäänkuin ei ollut näkevinäänkään minua, tai ehkä itse en sitä huomannut.
Joskus aamusin juodessani yksin ilman Nikodim Kondratjevitshia teetä, Liisa palveli minua innokkaasti. Samassa kun astuin ruokailuhuoneeseen, ilmestyi hänkin ja ryhtyi aamiaistani järjestämään. Täti ei koskaan kaatanut minulle niin maukasta teetä eikä tarjonnut niin maukkaita voileipiä. Liisa oppi pian tuntemaan vaatimukseni, koettaen nähtävästi niitä noudattaa.
— Te kaadatte erinomaisesti teen, Liisa, sanoin, tahtoen jollain tavalla hyvittää häntä.