— Sehän tapahtuu enemmän tottumuksesta ja velvollisuudesta… Kun minua pyydettiin, niin minä lupasin.
Enempää ei hän puhunut, mutia jostakin syystä hän huokasi hiljaan mutta pitkästi.
Omituinen olento! Hänessä oli omituista hienoutta, mutta tuo hienous oli toisenlaista kuin se, johon silmäni oli tottunut ympärilläni — kasvatuksen ja suurmaailman muodostelemaa hienoutta. Liisan hienous oli luontaista, se ei ilmennyt liikkeissä, käynnissä eikä asennoissa, vaan äänenpainossa ja katseen ilmeessä. Puhuessani hänen kanssaan oli hän mielestäni miellyttävä. Halusin jatkaa, ja jollei olisi ollut kirottua läksyä trigonometriassa sekä välttämätöntä lähtöä ikävään illanviettoon tuttavieni luo, jossa olivat "aina samat", jossa tanssittiin "aina samaa" ja jossa puhuttiin "aina samasta", — niin olisin huvikseni rupatellut Liisan kanssa.
Nyt olin tullut vakuutetuksi siitä, että Liisa ei tuntenut minua kohtaan pelkkää suopeutta, vaan että hän oli mieltynytkin minuun. Minä luonnollisesti en ollut lainkaan mieltynyt häneen, mutta siitä huolimatta veti hän huomiotani puoleensa. Tunnustanpa, että hän tenhosi minua jossain määrin. Mutta kun hän sittenkin oli vain sisäkkö, vaikka hiukan omituisempikin, niin en ajatellut sitä vakavasti.
Talvi kului. Aikani hupeni tavalliseen tapaan. Minä liikuin seurapiirissä. Vain tuolla sanalla voin määritellä asemaani. Se oli jotain tarkoituksetonta ja hyödytöntä liikkumista.
Seurapiiri ei kokoonpanoltaan ollut lainkaan sellainen, että sitä olisi voitu riimittää "ylhäisön piiriksi". Sitäpaitsi ei sellaista ainesta kaupungissa ollutkaan. Oli joitakin yksityisiä — jokunen kuvernementin alueella maatiloja omistava kreivi, joka ei pitänyt kaupungin elämästä tai oli siihen kyllästynyt; puolitiehen "sortunut" virkauran etsijä, joka epäonnistumisensa vuoksi vapaaehtoisesti kätkeytyi maaseudulle. Mutta he elivät eristettyä elämää, sekaantumatta tuskin koskaan seurapiiriin. Paikalliseen, itseään ylhäisimpänä pitävään piiriin kuuluivat korkeimmat virkamiehet, jotka pääkaupungin virkamiesten rinnalla olivat vain pikkumiehiä, mutta täällä suurempiarvoisten puutteessa nostivat päätään korkealle, rikkaat tilanomistajat ja kauppiaat, jotka olivat onnistuneet saamaan koulusivistystä sekä oppimaan suurmaailman elintapoja. Heidän keskuudessaan oli paljon kaupungissa kauvan asuneita ja kauttaaltaan venäläistyneitä ulkomaalaisia. Tällä piirillä ei ollut mitään yhdistävää sidettä, sillä kunkin tehtävät olivat eri taholla. Virkamiehet eivät keksineet keskustelun aihetta liikemiesten kanssa, eivätkä liikemiehet maatilanomistajain kanssa.
Kun näin ollen ei ollut yhteistä kaikkia vallitsevaa aatetta, niin oli vain olemassa hauskaa tyhjyyttä. Ihmisillä ei ollut muuta päämäärää kuin saada viettää aikansa hauskasti. Sellaisten yksinkertaisten keinojen avulla kuin korttipeli, tanssi, hakkailu, rakastelu ja loputon lörpöttely he siinä milloin enemmän milloin vähemmän onnistuivatkin.
Rehellisesti tunnustaen voin sanoa, että vietettyäni tuossa seurassa useampia vuosia en siinä oppinut mitään ja jälkeenpäin päästyäni tuosta seurasta perille huomasin, miten harvinaisen tyhjä ja toivottaman matala se oli.
Ahkerasti liikuin minä tuossa tyhjyydessä vaipuen joka päivä sen mataluuteen. Älköön kukaan luulko minua puolueelliseksi. Asian laita oli todellakin tämä. Tuon seurapiirin muodostivat henkilöt, jotka eivät millään muotoa halunneet esiintyä omana itsenään, toisin sanoen keskisäädyn tavallisina ihmisinä. Jos he olisivat pysyneet sellaisina, olisi myöskin seurustelullaan ollut elähyttävää mielenkiintoa ja todellisuuden pohjaa.
Mutta he halusivat keinoilla millä tahansa näytellä suurmaailman ihmisten osia, esiintyen tuossa valossa toinen toisensa edessä. Luullakseni eivät enimmät heistä koskaan välittömästi olleet nähneet esikuviaan, vaan jäljittelivät näitä vain kulkupuheiden mukaan. Sen vuoksi muodostuikin välttämättömyydestä esiintyvä suurmaailmallisuus turmeltuneisuudeksi.