Vaikka olin jo tullut aikuiseksi, ei lukio entistä tapaansa noudattaen vaatinut minulta muuta kuin ulkonaista säädyllisyyttä sekä onnistunutta läksyjen ja tutkintojen suorittamista. Aivan niin, se vaati vain suorittamista eikä tietämistä. Seitsemän vuotta lukiossa oltuamme olimme laatineet erinomaisen läksyjen suorittamisjärjestelmän, omaten samalla sangen niukat tiedot. Lukiossa oli tietenkin niitäkin, jotka opiskelivat ahkerasti lukien sen lisäksi vielä tietojaan täydentäviä kirjoja, mutta enemmistö suoriutui "järjestelmän" avulla.
Olisi vaikea selittää sen laatua, sillä se käsitti opettajain heikkouksien täydellisen tuntemisen ja oli niiden mukaan sovellutettu. Jokaista varten oli laadittu erikoinen sovelluttamiskeino. Yhden opettajan tunnilla riitti pelkkä kuiskaus, toisen herkkäkuuloisemman tunnilla täytyi käyttää kirjan avaamista edessä istuvan oppilaan selän takana, kolmas oli tunnettu puheliaisuudestaan, ja oppilaat tiesivät hänelle riittävän, kun osaa läksyn alkupuolen virheettömästi, jolloin hän takertuu siihen kertoen itse lopun — sekä lukemattomia muita viattomia viekkauksia ja kepposia.
Tutkinnoissa oli taas eri keinot kussakin aineessa. Historian opettaja esimerkiksi salli merkitä lippuihin ohjelman yksityiskohtiaan myöten. Liput olivat kahdeksannes-arkin kokoiset ja oli niihin hienolla käsialalla kysymyksien muodossa esitetty tutkittavan sisältö.
Latinan kielen suorittamisessa täytyi oma lippu pitää taskussa ja taitavasti piiloittaen vetää se esiin ja vastata, siitä sen, minkä oli hyvin oppinut.
Matematiikan opettaja toimi suorastaan sopimuksesta meidän kanssamme, ja me tiesimme lippujen tulevan olemaan määrätyssä järjestyksessä ja että meitä kuulustellaan aakkosjärjestyksessä loppupäästä alkaen. Sanalla sanoen, kaikki huolehtivat suotuisasta lopusta. Jokainen tarvitsi hyviä tuloksia loistavien kertomusten antamista varten, saadakseen korkeimmalta päällystöltä suopean kiitoslauseen.
Saatan aivan rehellisesti sanoakin, että me kaikki, joilla oli erinomaiset arvolauseet sekä mitä parhaimmat todistukset, emme osanneet kerrassaan mitään; että päiväkirjaan säädyllisiksi nuoriksi miehiksi merkittyinä me juopottelimme, pelasimme korttia, kävimme erinomaisen säännöllisesti kaikennäköisissä Balahnyissä, tuoden luokkaan iljettäviä tauteja ja vähitellen, mutta uutteraan turmelimme nuorta elimistöämme.
Tässä muistan ystävääni Roganskya. Kaikkeen, mikä hänelle tapahtui, pidän suorastaan opettajamme Tshuprenkon syyllisenä. Tämä nuorukainen oli ulkonaisesti kylmähkö, harvapuheinen, jopa kuivakiskoinenkin. Se vieroitti toverit hänestä eikä hänellä ollut kenenkään kanssa läheisempää ystävyyssuhdetta.
Tuon kuoren alla kätkeytyi kuitenkin mitä vastaanottavaisin ja heikoin hermosto sekä eräänlainen hillitön tunteellisuus. Suhteellisesti suuresta älyllisestä kehityksestään huolimatta hän joutui Tshuprenkon vaikutuksen alaiseksi helpommin ja tuntuvammin kuin muut.
Sen merkillisen ensi-illan jälkeen oli hänellä tosin kyllä pitempi väliaika, jolloin hän ei ollenkaan käynyt kaupungin puistossa. Mutta se johtui vaan hänen maltillisuudestaan. Itse asiassa hän tunsi siihen suurta vetovoimaa ja uuden vuoden jälkeen hän oli ikäänkuin kahleistaan irtipäässyt. Kokonaisia viikkoja kului etten tavannut häntä tuttavien luona. Usein hän tuli myöhästyneenä ensimäiselle tunnille, kun oli nukkunut. Seuraan tullessaan kiintyi huomio hänen laihtumiseensa sekä kasvoihin ilmestyneeseen kalpeuteen.
— Oletko ollut sairas, vai mitä? — tiedustelin häneltä.