— En, muuten vaan… Olen vaan nukkunut liian vähän…
Jostakin syystä hän salasi minulta suhteensa Tshuprenkoon.
Näiden kuukausien kuluessa hän aivan silminnähtävästi kasvoi, tai kuten sanotaan, venähti, ja oli tullut isokasvuiseksi.
Kerran maaliskuun alkupuolella, jolloin ulkona jo tuoksahti keväälle, hän tuli luokseni. Hän tunsi Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin ja kävi joskus heidän luonaan, tällä kertaa hän kuitenkin tuli suoraan minun huoneeseeni.
Päivä oli painunut iltapuoleen ja huoneessa vallitsi vielä puolihämärä, joten en halunnut sytyttää tulta lamppuun. Kun hän astui sisään, katsahdin häneen, mutta otaksuin hänen kasvojaan peittävän kauhean maatuneen värin johtuvan illan hämärästä valosta. Mutta tarkastettuani tulin vakuutetuksi, ettei se ollut hämärä, mikä siihen vaikutti, vaan että hänen kasvoillaan oli todellakin tuo väri. Ojensin käteni, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.
— En voi antaa sinulle kättä, — lausui hän surullisella, tukahdetulla äänellä. Tulin juuri sen vuoksi tänne.
— Sen vuoksi että et antaisi kättä?
— Selittääkseni sinulle…
— Istu, — sanoin käsittämättä vielä mitään, otaksuen ensi hetkellä hänen tulleen luokseni riidelläkseen kanssani. Hän istahti, mutta varovasti, ikäänkuin peläten valtaavansa koko tuolin.
— Kuule, alkoi hän, me emme ole ystäviä, mutta kuitenkin hyviä tovereita. Ystäviä minulla ei ole… Ei ole löytynyt. Sanon vain sinulle. Olen sairas.