— Oletko kaikki nämä kuukaudet viettänyt Tshuprenkon seurassa?
— Niin, olen aivan kuin mieletön… Katsos, minussa istuu perkele, jota en osannut aavistaa. Hermoni ovat sairaat, ärsytetyt… Selvittyäni huomaan, että Tshuprenko on kokonainen hirviö… Mutta hänestä en ole kertonut mitään isälleni enkä kenellekään. Minkä tähden? Syököön hän opettajaleipäänsä. Nyt niinä lähden, — lisäsi hän nousten.
— Tulen huomenna luoksesi…
— Miten haluat: hyvästi.
Tälläkään kerralla ei hän antanut kättä, vaan poistui. Saatoin häntä eteiseen. Liisa tuli myös sinne, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tämän palveluksista, pukien kiireesti päällystakin yllensä ilman toisten apua.
— Miten vihainen toverinne on, — sanoi Liisa.
— Ei hän ole vihainen, Liisa, vaan onneton.
— Mitä hänelle sitten on tapahtunut?
— En voi sitä kertoa teille, Liisa, sillä se on hänen salaisuutensa, jonka hän on uskonut minulle.
— Vai niin, silloin tietysti ei tarvitsekaan.