— No, lukekaa sitten herran nimessä! — lausui hän ja poistui.
Mitään muuta ei meidän välillämme ollut ja se minua miellytti. Nähdessäni Liisan, kohtasinpa hänet missä hyvänsä, tunsin miellyttävää kuohuntaa, jossa ei ollut mitään tuskaista eikä levotonta, ja mielihyväni kasvoi tietäessäni, ettei suhteemme koskaan ollut mennyt yli viehättäväisyyden rajojen.
Olin kuitenkin vakuuteltu siitä, että Nikodim Kondratjevitsh ja tätini ajattelivat aivan toisin. Joskus tuntui minusta kuin Liisan tullessa huoneeseeni lamppuineen, eteisessä oveni luona olisi kuulunut hiljaisia askeleita.
Ehkä oli se mielikuvitusta, mutta jossain määrin sitä vakuuttivat aamiaisen sekä päivällisen aikana minuun ja Liisaan tähdätyt holhoojieni katseet. Noilla katseillaan he ikäänkuin antoivat meille siunauksensa.
Liisa olikin heidän erikoisessa suosiossaan. Hänelle oltiin ystävällisiä ja annettiin lahjoja. Kerran tavalliseen aikaan huoneeseeni tultuaan näytti Liisa minulle pientä ja jokseenkin sievähköä rintaneulaa, jonka täti oli lahjoittanut hänelle. Esine ei tietysti ollut arvokas, mutta Liisan mielestä se oli hyvä.
— Katsokaahan, — virkkoi Liisa minulle, — tätinne lahjoitti tämän… He ovat niin ystävällisiä ja… kaikki aivan ansiotta…
Sitä sanoessaan hän katsahti minua ihmeteltävän veikeillä ja kauniilla silmillään, naurahtaen niin veitikkamaisesti, että iloisuutensa tarttui minuunkin.
— Ah, Liisa, te olette viisas, ettekä sittenkään ymmärrä…
— Mitä minun sitten pitäisi ymmärtää?
— Sitä että… Te ette näy sitä tietävän: kun meillä lukiossa opettaja kuulustelee läksyjä, eikä joku sitä osaa, niin kuiskaavat toverit hänelle hiljakseen, jolloin hän papukaijan tavoin toistaa sen. Minä en siedä, että minulle kuiskataan, ja jos minä jotain en tietäisi, niin vaikenen mieluummin… Ymmärrättekö?