»Kyll mä se sai, mutt mää pyyräsi, jos sää annasi mull antteks kans.»
»Pyyr' trenkiltäs antteks, sill sä pahaki oles tehny. Ja valla fosseuttas sää se marka mull annokki. Kun teill tule joku ryppynen kerjäläine ja pyyttä viit penniki, ni sanotan koht vaa ett tehkän tyät. Ei raskit markka ketten pistä. Mä ole meinannu munt kertta, ett ku sää tules noi vanhaks ja täriseväiseks, nii saa nähr kuin palj sää sillon tees tyät. Es sä nyykän niin palj tyät tee, vaikk sä oles niin punanen ku lohi. Jos mä viäl sull se viimesen toture sano, nii es sää olsis mull sitä markka raskin antta, jolle… jolle mää ols… jolle mää ols…»
»… Lempi sisar vai», sano Marku ämänt.
»Nii oikke», sano Alma.
Ny Lempi ruppe ikä simmotti vähä vihastuma ja koitta silmiäs vilkutella Kallen puale. Sitt Kalle ymmärtä, ett on paras, ett hä lehte pois vaa ja jättä Alma silläs.
Sitt ämänt muista taas sihe ja sano:
»Voi houru senttän, kun toi Alma o mukava. Ku mää muistan ku meill ol ensmäsen kerra lukuse, nii se ol sitt niin piän, ette see esliinaka ollu jos kortteli pitk.»
»Jaa'a», sanos isänt, »mutt vastas pappi vaa niinkun poik, ett iso ihmise' sai häppe. Siilonkin ku Nyyper alkas kysymä miästen pualt. Nii, muistaks sää Alma ite' sitä, mitä se ol ku hää sult sillon kysys?»
»Kyll mää se muista, see ol simmotti ett: 'Tarvittemmeko mee Uuren
Testamenti aikan laki? nii sitt mää sanosi ett 'tarvittemme', ku se
Nyyper kääns ittes korkkos pääll oikke ympärs ja läks tulema sinn'
toisse syrjä sali ja sanos: 'Mitä?'»
Ny jatka ämänt taas: