»Niit saappajas sää siin kans alvarin tuhnis», sanos Mari ja pumpas samas Hessut.
Mutt Hessu vet siin samas saapasharjall tervrasva Mari päi suut ja sanos:
»Siit saas, Sapara-Matti, Keikka-Heikin kannust.»
»Älkkä siin ny juur ain ylppelkkä», sanos ämänt, »men ny, Mari, ja tua vintist se kiirattu tali alas.»
»Niinku sä muutonki jo vähä rasva makkun pääsis», sanos Hessu taas.
Mari mene sitt ja otta talinkappalan kailosas, mutt näkke siin sitt kynttelkirnu, nii hää muista, ett toi kans tarvita ja otta siit se sitt kans kailosas.
»Täll' se tali tonn patta sulama, mutt täll' kans tiukast kii, taliparast on mont valkkjanpalo syttyny. Taliparast Uskela Isonkylänkim palo alkus sai.»
Lempi ja Hilma tuleva ny' sisäll. Hee ova jo laittane' kyntteläsyräme valmiks enkelskalankast, ja Hessu o nyrästelly' simmossi piäni puissi tikui ikä suuremppa sortti makkartikui. Iso flika molema' tällävä ny niit kynttelisyrämi roikkuma niihin puissi varttais. Hee laittava' sitt kans oikke erityissi joulkyntteli joulaamu vaste. Ne ova' tavalisest kolmhaarassi, joskus joku kuushaaranenkin tehrä joukko. Ja se kynttelkirnu on tommone ikän tavalisen perunneliko näköne. Siihen kaaretan pualelas ens kuuma vett. Sitt pistetän parast sitä sulatettu tali nelikk täynö. Nii ja ny alkka kynttelien kastelemine. Ja sen pittä käymä nii viakkast, ett yks kluksaus vaa. Sitt nosteta ylös ja tällätä simmossie isomitte varttaitten pääll, ku on porsto laitettu' simmose värki. Ja niit kasteta sitt vaa nii mont kertta, kuin paksuks niit tahrota. Mut jos o joku kankkjaluantone ihminen kastelemas, niin kynttelä ruppeva' piänenemä vaa, nii ette sihen tyähö aut tällätä viikoliinei.
* * * * *
Isänt tule ny tuppa ja sano ämäntä: