Sitt arvata ain vuaro jälkke ett lopult sattu tulema se, kenell sormus o. Ny menevä' sormuksen ketkejä ja sormukse arvaja ulos. Ne' tuleva' takas koht taas ja sanova' tullesas:
»Tullan tullan.»
Sitt koko väki huutta melkkjäst yhtaikka:
»Mistäst tulla?» —
»Naimast ja naittamast.» —
»No mitäs siäll sitt naitetti?» —
»Rikkai, rakkai, rahalissi,
talonpoikki tavalissi.» —
»Ja mistäs raja' keevä?»
Sitt naittaja nosta ketes pysty ja näyttä ett: »Tualt, tualt, mutt tota ilma se kaikken parho antta.»
Sitt koko väki ruppe huutama, niin palj ku suust ulos mahtu, kaikke sen paikkakunnan poikkaje nimei. Mutt ei sill kerrall meinattu ollenka arva, kun toine ol vanh Vilkk, se ol joskus ollu' talonpoik, mutt ny' se ol simmone vanh äijä retk vaa, ja toine ol Katavan-Kaisu, se ol kans enne ollu' talontytär, vaikk se nyy ol simmonen kuppar.
»Nii», sanosiva' sitt kaikk, »ei simmossi vanhoi äijän kenkui viit arvatakka, pankka oikke nätei flikoi ja poikki», ja simmotti sitä sitt jatketti niin kauvan ku sitä lai leikki taas viititä.
»Ei, mutt ruvetas lesti kuljettama», huutta taas yks joukost.
»Jaa'a, tuas, Kaapo, lestis, eikös siäll ol' ku sää pruukka' saappajas lestitä», huutta yks joukost.
Kaikk istuva ny' permantto, niit o ny noin kolmenkymmenen paikkeill flikoi ja poikki, nätei ja julmi, suuri ja pikkussi. Sitt lest ruppe juaksema ja kiiottaja päräs, mutt lest kulkke siält jalkkatte alate, ja sitä täytty ain sillon tällö vähän kolista' kans, ett tiättä misä paikkakunnill se kullonkin kulkke. Siin näkky sitt hyvi, jos siin o jolla simmone ett se tykkä, siäll päi se luule lesti sitt ain oleva. Mutt ei sitä lesti saara ny' kii ollenka, nee ova' kaikk nii yksmiälissi ja päätetänki ette viititäkkän tätä enemä.